PROfessionals

Kaikki tämän blogin vakiokirjoittajat ovat tai ovat olleet tai pienryhmäohjaajia (lyhennettynä PROt eli siis parhaat). Pienryhmäohjaaja on juurikin se hämärä tyyppi, joka ohjaa pienet fuksit (= yliopiston ekaluokkalaiset) sisään yliopisto-opiskelun saloihin eli vastaa vaikkapa kysymyksiin "missä on opintotoimisto?", "miten ilmoittaudun kursseille?" tai "voiko ruokaillessa ottaa enemmän kuin yhden palan leipää?". 
        Tässä hommassa on havaittavissa myös tietty jatkumo (you'll see). Memmun ehdotuksesta (kiitos!) sitten päätettin kasata tälläinen yhteisteksti, jossa jokainen muistelee/pohtii omaa PRO-aikaansa.

Krista

Tässähän täytyy nyt tietää, että olen ollut PRO:na kaksi peräkkäistä vuotta ja senkin jälkeen vielä vara-PROna. "Ammattitaito" on siis rautaisa (tai ainakin kuparinen) ja kokemusta sekä mielipiteitä on yli oman tarpeen ja muiden sietokyvyn. Myös tämä teksti on pitkä kuin linnanjuhlien kutsuvierasluettelo.

Ninni on päässyt näkemään minut silloin kun olin vielä aloitteleva PRO. Sisäisesti etsin vielä toimivaa ohjaustapaa, mutta yritin kyllä vakuuttaa pienille fukseille olevani kaikkivoipa ja -tietävä kansalliseepos, jolta saa kysyä niitä kuuluisia typeriä kysymyksiäkin. En tiedä kuinka onnistuin, mutta hyvää palautetta sain eikä kovin moni fuksi ainakaan jäänyt pois kyydistä (Yhtä lukuunottamatta. Kuulemma pienryhmäohjausta ei kannattanut hänen mielestään käydä, koska siitä ei saa tarpeeksi opintopisteitä... Hei haloo, olisikohan siinä PRO:ssa jokin muu tärkeämpää kuin nopat? Vieläkin puistattaa koko muisto...).

Muutamien yksittäisten muistojen lisäksi ekasta PRO-vuosikerrastani muistan parhaiten pienryhmäni koon - 12 henkeä! Ihan älytön määrä ihmisiä ohjattavaksi, nimiä opeteltavaksi jne. Ja minä sain vielä porukan molemmat ja ainoat Niinat (opin muistamaan teidän sukunimet oikein päin vasta hallitusvuonna, anteeksi vaan). Katkeruus maksimus. No ei, mukavan haastavaa, mutta silti palkitsevaa oli. All in all, sen verran hyvä mieli jäi, että lähdin mukaan myös tulevana vuonna.

Seuraava vuosi menikin sitten jo vahvalla rutiinilla, varsinkin ku ryhmän koko oli tippunut puoleen - vain vaivaiset 6 henkeä. Jotenkin koin pienemmän ryhmäkoon paremmaksi, jopa intiimimmäksi, vaikka edellisenä vuonna saatiinkin enemmän kysymyksiä ja parempaa keskustelua aikaan useamman ihmisen voimin (vai olinko vain kehittynyt PRO:na ja osasin vastata kysymyksiin ennenkuin niitä edes esitettiin?). Tämän vuoden ihmemuisto: Muistan kun yksi fuksipalleroisistani kysyi harrastanko jotain urheilua ku on tuollaiset habat. Häh, joku huomas, että minussa on jotain lihastakin?! Jee!

VaraPRO-vuosi on helppo kiteyttää näin: Tehkää niinkuin minä sanon, eikä niinkuin minä tein. Pari kertaa pääsin myös ohjaamaankin, eli kai minusta jotain käytännön hyötyäkin sitten oli.

Yleisesti ottaen suosittelen PRO:ksi lähtemistä. Aivan kultaisen kokemuksen lisäksi ko. hommastahan saa pientä korvausta, mikä ei sekään mene hukkaan nykyisellä opintotuella. Lisäksi esiintymiskokemusta karttuu, oppii tuntemaan uudet uhr...fuksit ekana ja oppii organisoimaan (sekä aikatauluja että ohjauskertoja).

Ninni

Tänä syksynä pyörähti käyntiin viides opiskeluvuosi, joten muistot ensimmäisestä vuodesta alkavat vähän hämärtyä. Muistan, että pienryhmässäni oli paljon ihmisiä, joista yhdellä oli sama nimi kuin minulla, yhdestä en kuullut ensimäisen päivän jälkeen mitään ja yksi oli diplomi-insinööri. Nolottaa vähän, mutta muiden henkilöllisyydet piti tarkistaa "luokkakuvastamme". Pienryhmänohjaaja jäi huomattavasti paremmin mieleen.

Minulla kävi tuuri saadessani pienryhmänohjaajakseni Kristan. Ei sillä, muutkin ohjaajat olivat hyviä, mutta Krista on hyvin samanhenkinen kuin itse olen. Elävimmin jäi mieleen hehkutus karpaloista ja viimeisellä ohjauskerralla tarjoiltu chilisuklaakakku. Ja kuten yläpuolen ja alapuolen kirjoittajat, minäkin toimin myöhemmin ohjaajana.. Herran vuonna 2012 sain ohjattavakseni kuusi pelokasta fuksia, joista (ylläripylläri) yksi oli Henna. Henna erottui muista, koska tulevan järjestöaktiivin haistaa jo kaukaa.

Päätin hakea ohjaajaksi vähän ex tempore, mutta ratkaisu tuntui heti oikealta. Olen lähtöisin isosta perheestä, joten useamman ihmisen kaitseminen/huomioonottaminen yhtä aikaa ei tuntunut erityisen hankalalta. Ohjauksen ohjenuorana käytin kahta periaatetta: 1. Jos en osaa jotain, sanon sen suoraan, 2. Oletusarvoisesti kaikki biokemistit ovat maailman parhaita ihmisiä. Toimin seuraavana vuonna varaohjaajana, mutta eipä minua paljoa silloin tarvittu (Hyvä pojat!).

Kummastakaan pienryhmästä ei tullut erillista, yhtenäistä porukkaa, varmaankin koska sellainen eriytyminen vähän sotii Histonin yleistä henkeä vastaan. Miksi nysvätä pienessä ryhmässä, kun voi pitää hauskaa koko killan voimin? Vasta muutettuani pois Oulusta olen tajunnut, kuinka valtavan kaveripiirin biokemistit muodostivatkaan. Aina oli joku lähdössä seuraksi syömään, aina oli joku soittamassa huonoa musiikkia kilttiksellä. Eikä koskaan ollut niin tökeröä keskustelunavausta, etteikö joku siihen olisi tarttunut. Sinä pieni fuksi siellä: nauti fuksiudesta. Olet kaikkien mielestä uusi ja jännä, joten nyt on helpointa tutustua myös vanhempiin opiskelijoihin.

 

Henna

Kävi nyt sitten niin, että minustakin tuli PRO. Vielä alkukeväästä ajattelin, etten nyt ota mitään extrahommaa ja huolehdin vain näistä velvollisuuksista, jotka olen jo haalinut itselleni, mutta toisin kävi. Olen toiminut fuksien kaitsijana nyt vasta pari viikkoa, joten osaan antaa ainoastaan ensivaikutelmat siitä, millaista tämä on ollut.

Kun olin itse Ninnin fuksipienokainen (ja Kristan varapienokainen), kaikki näytti ainakin fuksin silmissä sujuvan helpommin. Olimme pieni ryhmä, vain 6 fuksia. Oli tosi matala kynnys kysyä asioista. Varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuonna pienryhmäohjaajat oli mulle jonkinlaisia esikuvia, Niinassa ja muissakin pienryhmäohjaajissa on paljon asioita, joita ihailen edelleen ja tuntuu nyt tosi omituiselta olla (ehkä) samassa asemassa jollekin toiselle. En oikeastaan hirveästi muista PRO-kerroista mitään. Lähinnä sen, että ne olivat tosi sujuvia. En tajua, miten Ninni onnistui vetämään kaiken niin hyvin.

Olin tavallaan ajatellut vielä itseäni vähän fuksina. En jotenkin voi uskoa, että tämä on jo kolmas opiskeluvuosi. Kuvittelin, että en ainakaan käyttäisi pienryhmäohjauksessa sellaista sanastoa, mitä uudet opiskelijat ei ymmärrä, mutta heti ensimmäisenä päivänä aloin puhumaan prujuista, selittämättä ensin mitä ne ovat. Tajusin onneksi kysyä, että olinko selittänyt sitä sanaa. Asiat ei muutenkaan ole sujuneet ehkä ihan niin jouhevasti kuin etukäteen kuvittelin. Ajattelin, että 11 opiskelijaa ei paljoa eroa 6:sta, mutta se viisi lisää on aika paljon. Joudun ihan tosissani miettimään mihin 12 ihmistä mahtuu, niin että keskustelu kaikkien välillä on mahdollista. Ohjaamista vaikeuttaa myös se, että omat luentoni ovat toisella puolen Oulua kuin fuksien. Tähän mennessä ohjauskertani ovat ehkä vähän enemmän minun luennointiani kuin mitä toivoisin. Ongelma tässä tyylissä on myös se, että kärsin ehkä hienoisesta esiintymiskammosta. Korvaan tämän opetuksen mahdollisen sekavuuden sillä, että lähettelen fukseille romaanin mittaisia maileja, jossa kertaan asiat.

Yllättäen minun fuksini eivät ole ollenkaan niin pelokkaan oloisia kuin minun pienryhmäni silloin parin vuoden takaa. Ainakin ne vaikuttavat paljon rohkeammilta kuin mitä itse olin (tai sitten vain peittävät hermostuneisuuden hyvin). Toivon kovasti, että olen tälle jalolle fuksivuosikerralle helposti lähestyttävä hahmo, jolta saa aina tulla kysymään, vaikka minua ei näekkään joka päivä.

Tässä ja tulevissa lukuvuosissa minua huolestuttaa se pysyvätkö Histonit edelleen yhtä tiiviinä porukkana. Yritän tehdä parhaani, että fuksit tutustuisivat myös vanhempiin opiskelijoihin eri kampuksilla olosta huolimatta, mutta saa nähdä miten käy. Tällä hetkellä näyttää vielä ihan hyvältä, mutta toisaalta en ole oikein päässyt näkemän pikkuisiani ohjauskertojen ulkopuolella, joten paha sanoa mitään. Ainakin olen saannut ne innostettua mukaan syksyn ekoihin tapahtumiin.

Vieraskynä: Biochemistry makes my life Fluky!!!

The human body has always intrigued me, its diverse mechanisms providing complex antibodies that recognize foreign organisms such as viruses and bacteria. It's these organisms that are working every day and every night to maintain and sustain the way of life we so frequently take for granted. Its adaptation to this harsh world is quite extraordinary. With the correct medical influence our body may one day be impenetrable to disease. The body still holds many secrets yet to be discovered, which motivates most of the biochemists to study this field. 

When students start studying biochemistry their expectations are so high (at least I had) and so outcomes frustrate the people. What I found after entering to the biochemistry world is, you always have to do struggle throughout your life. Well, being a biochemist, we should raise hands for biochemistry. During work, sometimes weird hypothesis work, that’s why people say science is crazy but I say, biochemistry is nutty as a fruitcake. Once, I have faced a similar situation where the unknown hypothesis (for me) surprised me. I used to get just 1% of my protein of interest after long struggle of purification steps; even protein expression was more than enough. Really, it was a frustrating moment, when I saw 99% of the sample was some other protein. Using most of the available techniques to succeed in this epic was useless - it just consumed all of my time and left couple of weeks to the deadline. After putting little drop of some solution (LDAO, about which I did not have an idea), I just obtained the exactly reverse profile, where more than 99% of the sample was my protein and just a couple of weeks were actually enough to do other experiments which I had designed before. So, I found out, it is nothing to do with the purification; it’s just selection of good partners, where protein can be more stable. 

 

                                                  Bacteria Loves to be in this Juicy world.

 

As soon as I got frustrated, I used to get some good surprises, which really makes the way little Fluky. And, of course Oulu provides this grand opportunity to me in the globalization context. Thanks to Oulu and the university.

Vieraskynä: Varmanisti puhuu

Heipä hei, te kaikki!

Olen Johanna, vierailija. 5. vuosi proviisoriopintoja Kuopiossa starttailee pikku hiljaa. Pääaineeni on lääkeainetoksikologia, joka sijaitsee jossain siellä farmakologian ja toksikologian välimaastossa, keskittyen enemmän lääkkeiden ym. aineiden haitallisiin kuin hyödyllisiin vaikutuksiin.

Kirjoitan tänne, koska aloitin yliopisto-opinnot alun perin Oulussa biokemialla. Opiskelin siellä vain vuoden, mutta muistelen sitä vuotta ja kaikkia huippuja ihmisiä todellakin lämmöllä. Pyörin edelleen Oulun biokemistien irc-kanavalla, jossa blogin vakinaamat eräänä synkkänä ja myrskyisenä päivänä mainostivat uutta blogia. Kun vastaan kävelee mahdollisuus jollain tavalla popularisoida tiedettä, vaikkapa kirjoittamalla blogia, niin mielelläni tartun siihen! Tungin siis itseni tänne (pyysin kai nätisti). Kirjoittelen mielelläni myöhemminkin, jos jotain kiinnostavaa tulee eteen.

Farmasiaa ei tosiaan yleensä mielletä kovin tieteelliseksi alaksi, koska ensimmäisenä mieleen pomppaa apteekin ”myyjät” ja muuten farmasistit ovatkin melko näkymättömiä. Totisesti farmaseuteista about 80 % työskentelee avoapteekeissa ja proviisoreistakin varmaan vähintään yhtä moni, mutta meitä ja heitä on myös tutkijoina monenmoisilla sektoreilla yliopistolla ja julkisella puolella, töissä lääketeollisuudessa ja -kehityksessä, asiantuntijoina erilaisissa virastoissa Fimeasta Euroopan kemikaali- ja lääkevirastoihin ja sitä rataa. Osittain työpaikat siis menevät päällekkäin biokemistien työpaikkojen kanssa. Jossain siis törmätään, ehkä!

Lupasin kirjoittaa lääkekehityksestä. Tein farmaseutin lopputyöni (kandin) lääkekehityksen alkupäästä eli siitä, kuinka uusia potentiaalisia lääkemolekyylejä etsitään ja millainen prosessi sellaisen saaminen markkinoille on (pitkä ja kallis!). Nyt, vuosi maisterivaiheen aloittamisen jälkeen, ymmärrän siitä vähän enemmän kuin kandia raapustellessani, vaikkei se varsinaisesti ydinosaamistani olekaan. Yritän tarjota yleiskuvan menemättä liiallisiin yksityiskohtiin. "Liialliset yksityiskohdat" on tietty vähän kiistanalainen ilmaus. :P 

Noh. Miksi se proteiinitutkimus ja fysiologian tuntemus on tärkeää? Tässä kohtaa farmasia, biokemia, lääketiede, synteesikemia yms. kohtaavat. Lääkekehityksessä ja ylipäänsä lääkkeiden vaikutuksista puhuessa pitää ymmärtää ihmisen fysiologiaa, solujen toimintaa ja aineenvaihduntaa, reseptorien/proteiinien toimintaa ja (perus)kemiaa. Ja rahaa.

Esimerkki lääkkeen vaikutuskohteen etsimisestä

Uuden lääkkeen kehitykseen tähdättäessä täytyy tuntea sairaus tai tila, johon halutaan vaikuttaa, melko tarkasti. Toimikoon esimerkkinä vaikka veren liiallinen hyytymistaipumus, mikä altistaa erilaisille infarkteille ja siten äkkikuolemalle tai vammautumiselle.

Veren hyytymiseen liittyvät signalointi- ja aineenvaihduntareitit tunnetaan jo kohtalaisen hyvin (näin ei ole läheskään kaikkien sairauksien kohdalla) ja veren hyytymistä estämään käytetään useita lääkkeitä, usein yhdistelmänä. Kuva verihyytymään johtavasta signalointireitistä (Farmakologia ja toksikologia -kirjan veren hyytymiseen vaikuttavien lääkeaineiden kappaleesta):

Kun ajatellaan kuvan signalointireittiä potentiaalisen lääkevaikutuskohteen kannalta, niitä löytyy monia. "Liukenematon fibriini" on sitä tavaraa, mihin verihiutaleet, punasolut sun muut takertuvat kiinni, muodostaen verihyytymän. Kun estetään fibriinin muodostumista jossain vaiheessa tuota signaalikaskadia, saadaan estettyä hyytymän muodostuminen ainakin fibriinin osalta.

Tällä hetkellä on olemassa useita veren hyytymisprosessiin vaikuttavia lääkeaineita. Varfariini (kauppanimeltä Marevan) estää K-vitamiinin aineenvaihduntaa maksassa, mikä estää hyytymistekijöiden II, VII, IX ja X normaalin aktivoitumisen, mikä taas estää verihyytymän muodostumisen. Erilaisilla hepariineilla (esim. Klexane) estetään jo aktivoituneiden hyytymistekijöiden toimintaa. Aspiriini ja muut tulehduskipulääkkeet taas estävät trombosyyttien eli verihiutaleiden sitoutumista toisiinsa vaikuttamalla niiden sisäisiin signalointireitteihin – ja taas veren hyytyminen vähenee. Kaikille on yhteistä tarkka annostelu, koska liian pienestä annoksesta ei ole hyötyä ja liian suuret annokset tai erilaiset yhteisvaikutukset voivat olla hengenvaarallisia.

Mahdollisia vaikutuskohteita on siis monia – pitäisi vain löytää annos, lääke ja annostelumuoto, jolla saavutetaan eniten hyötyjä ja vähiten haittoja. ”Verenohennuslääkkeethän” ovat tunnetusti melko riskaabeleita ja aiheuttavat sisäisiä verenvuotoja ja jopa kuolemia, muiden lääkkeiden riskeistä ja yhteisvaikutuksista puhumattakaan.

Lisäksi, kun ajatellaan lääkkeen myyntiin pääsemistä, täytyy huomioida muun muassa lääkkeen hinta, paremmuus verrattuna jo olemassa oleviin lääkkeisiin, käyttömyöntyvyys (suun kautta otettava tabletti on mukavampi kuin ihon läpi pistettävä piikki, pieni tabletti mukavampi kuin suuri, lääke on mukavampi ottaa harvoin kuin usein…) jne. Melkoinen suo on siis rämmittävänä, jotta saadaan aikaiseksi käyttökelpoinen lääke.

Lääkkeen vaikutuskohteen valinta ja sopivan molekyylin etsiminen

Yleistäen voidaan sanoa, että jos signalointireitti on tarpeellinen ja sairaudesta johtuen siinä on vikaa, sen toiminta pyritään palauttamaan. Kääntäen: jos kyseessä on haitallinen reitti, kuten vaikka jo mainittu liiallinen veren hyytyminen, sitä pyritään estämään. Sitten mietitään, mihin kohtaan tätä reittiä olisi hyvä vaikuttaa (kuten veren hyytymisessä) ja miten saataisiin vaikutettua mahdollisimman tarkasti ainoastaan tiettyyn kohteeseen ilman sivuvaikutuksia (tämä harvoin onnistuu). Solujen toiminta on monimutkaista ja usein samoja proteiineja käytetään useisiin eri tarkoituksissa solun tai elimen sisällä. Jos yksi osa poistetaan, voi pahimmillaan käydä niin kuin ekosysteemissä: avainlajin kuolema voi johtaa koko ekosysteemin häviämiseen tai radikaaliin muutokseen. Siksi lääkkeen vaikutuskohteen oikea valinta on tärkeää, vaikka tuo esimerkki olikin ehkä hieman turhan dramaattinen.

Vaikutuskohdetta miettiessä on hyvä tutkia tai tietää ennestään, millaiset aineet ns. luonnollisesti sitoutuvat reseptoriin (proteiiniin), joka on valittu vaikutuskohteeksi. Lääkeaineella pyritään yleensä matkimaan tätä luonnollista ainetta mahdollisesti niin, että se sitoutuu kohteeseen hanakammin tai ainakin yhtä hanakasti kuin luonnollinen aine. Sillä voidaan esimerkiksi korvata luonnollisen aineen puutetta (kuten kilpirauhasen vajaatoiminnnassa, kun korvataan puuttuvaa tyroksiinihormonia) tai sitten hillitä liian aktiivista toimintaa tekemällä reseptorista toimintakyvytön, jolloin luonnollinen aine ei saa aikaan vaikutusta. Lääkkeillä voidaan vaikuttaa myös epäsuorasti geenienluentaan, jolloin koko reseptoria tai proteiinia ei välttämättä tuoteta solussa lainkaan. :O

Näitä kemiallisten aineiden ja reseptorien vuorovaikutussuhteita tutkitaan hyvin paljon tietokonella  in silico mallintamalla (”docking”, telakointi), koska se on halvempaa kuin valmistaa laboratoriossa erikseen joka ikinen molekyyli ja tutkia käsin niiden sitoutumista kohteeseensa. Mallinnuksella voidaan seuloa satojen tuhansien molekyylien kirjastoista vaikkapa joitain kymmeniä lupaavia lead-molekyylejä, joita sitten oikeasti valmistetaan laboratoriossa ja testataan niiden sitoutumista ja kulkeutumista kohteeseensa – aluksi koeputkessa pelkän reseptorin läsnäollessa taikka soluviljelmässä (”in vitro”) ja lopulta eläimissä ja, jos eläinkokeet onnistuvat, ihmisissä (”in vivo”). Lääkeaineelle pitää tietysti kehittää myös sopivia apuaineita ja annostelumuotoja, mutta ne ovat lääkekehityksen myöhempiä vaiheita. Tässä kuva telakoituneesta molekyylistä (http://taxane.chem.unb.ca/GD/research/img/fig7.jpg):

Mitäs sitten?

Kaiken kaikkiaan nykyään vähemmän kuin 1 kymmenestä testatusta lääkkeestä pääsee markkinoille saakka. Yleensä lääke-ehdokkaat hylätään huonojen fysikaalisten ominaisuuksien vuoksi eli esimerkiksi testattu valmiste liukenee huonosti, ei kulkeudu riittävässä määrin vaikutuskohteeseensa, poistuu liian hitaasti tai nopeasti elimistöstä, sillä on liian kapea terapeuttinen ikkuna (sopivan ja myrkyllisen annoksen välinen alue on lyhyt) tai se muuttuu elimistössä myrkylliseksi tai on myrkyllinen. Kuten eräs väikkäriä tekevä tuttavani sai huomata, jostain syystä kehitelty lääkeaine ei edes tehnyt elävissä soluissa sitä, mitä piti. Trial and error on homman nimi, siis. :P

Molekyylien kemiallisia ominaisuuksia voidaan muokata vielä alkutestien jälkeen: niistä voidaan tehdä vesi- tai rasvaliukoisempia, kokoa voidaan kasvattaa jne., mutta aina se ei onnistu tai se ei ole kannattavaa. Nykyään lupaavia lääkkeitä hylätään myös kaupallisista syistä, koska niiden valmistaminen ei syystä tai toisesta kannata rahallisesti. Tämä on harmi, mutta niin siinä käy, kun akatemian sijasta lääkkeitä kehitetään yhä suuremmalta osin teollisuudessa, joiden täytyy saada myös vastinetta kehitykseen käyttämälleen rahalle. :( Seuraava kuva havainnollistaa seulonnassa mukana olevia molekyylimääriä (lähde Unkila 2005):

Kliiniset kokeet tarkoittavat ihmisillä tehtäviä kokeita – melko paljon siis tapahtuu ennen niitä, koska tehosta ja turvallisuudesta täytyy olla jo erittäin hyvät takeet. Lääkekokeet ihmisillä eivät siis ole mikään villi länsi, jonne houkutellaan sopivia uhreja :P Ne ovat erittäin tarkkaan laeissa ja erilaisissa eettisissä toimikunnissa säädeltyjä, todella kalliita, kokeita. Ainakin länsimaissa. Ongelmia toki löytyy erityisesti jostain kehitysmaista, mutta valitettavasti niistä ei pahemmin luotettavaa tietoa meille tavan tallaajille tule.

Aikaa tähän kaikkeen kuluu molekyylin syntetisoinnista valmiiseen kaupalliseen tuotteeseen saakka noin 10 vuotta ja rahaa vajaa (ellei nykyään jo ylikin) miljardi dollaria eli satoja miljoonia euroja, sisältäen myös kehityksen aikana hylättyihin molekyyleihin menneet rahat. Kun lääke pääsee markkinoille, alkaa kliinisen tutkimuksen ”neljäs vaihe”, jossa nähdään oikeasti lääkkeen vaikutukset suurissa potilasmäärissä ja lääkkeen varsinaisessa käyttötarkoituksessa (alustavat lääkekokeethan tehdään usein terveillä vapaaehtoisilla). Joskus jotkin harvinaiset, mahdollisesti vakavat, haitat tai yhteisvaikutukset ilmenevät vasta lääkkeen myyntiin pääsyn jälkeen. Lääkkeen kehittäminen ei ole mikään pieni ja halpa projekti, ja muun muassa siitä johtuen uudet lääkkeet ovatkin usein tosi kalliita.

Lähteet (pahoittelen ylimalkaista viittaustyyliä):

Farmakologia ja toksikologia -kirja, 7. painos: http://www.medicina.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=68&Itemid=78

Unkila M: Uuden lääkeaineen nykyaikainen seulontaprosessi. Lehdessä Dosis (1. numero, 2005)

Yli-Öyrä J: Lääkehitys: Pajunkuoriteesta molekyylimallintamiseen. Kandin työ 2013, Itä-Suomen Yliopisto

P.S. Aiempaan avautumis-reptiliaanitekstiin viitaten. Paras minuun kohdistunut nimitys apteekissa töissä ollessani on so far ollut "Lääketeollisuuden huora" taputusten kera. :D Tuli siinä puolisen tuntia muutakin miellyttävää tekstiä kyseisen henkilön suusta. Varsinaisen harvinaista ei ole myöskään puukon tai aseen piipun eteen joutuminen. Tunnen molempien kohteita, mutta itse onneksi en ole vielä fyysistä väkivaltaa kohdannut.

Asiaa kantasoluista

Suunnilleen pari viikkoa sitten keskustelin uusien työkavereideni kanssa siitä, mitä kukakin opiskelee ja, kun tuli ilmi, että opiskelen biokemiaa, niin keskustelu kääntyi jotenkin kantasoluihin. Hämmennyin, kun minulta kysyttiin, että mitä mieltä olen kantasolututkimuksesta. Vastasin vain, etten oikein tiedä mitä mieltä siitä voisi olla muutakuin, että se on hieno juttu, josta voi oikeasti olla apua monelle ihmiselle. Viaton mieleni on ilmeisesti onnistunut tähän mennessä missaamaan negatiivisen keskustelun liittyen kantasoluihin, sillä työkaverini kertoivat minulle dokumentista, jossa peloteltiin tulevaisuudenkuvalla, jossa ihmiset alkavat tekemään lapsia ja abortoivat ne sitten saadakseen kantasoluja, joilla voivat parantaa omia sairauksiaan tai mahdollisesti myyvät sikiöitänsä niiden kantasolujen vuoksi. En valitettavasti onnistunut löytämään tällaista dokumenttia, mutta jos joku sattuu tietämään tämän dokumentin, niin olisi kiva, jos laittaisitte linkin tai dokumentin nimen kommenttina tähän postaukseen.

Mitä ne kantasolut sitten oikein ovat? Kaikilla monisoluisilla eliöillä on paljon erilaisia soluja, joilla on eri tehtäviä. On verisoluja, ihosoluja ja hermosoluja. Kuitenkin kaikki solut ovat jakautuneet siitä ensimmäisestä siittiön hedelmöittämästä munasolusta, josta olemme saaneet alkumme. Miten se sitten oikein on mahdollista? Kun tämä munasolu jakautuu muutaman ensimmäisen kerran nämä solut ovat kaikki samanlaisia (eli ne eivät ole vielä verisoluja tai mitään muitakaan soluja, joilla olisi joku tietty tehtävä elimistössä). Nämä ensimmäiset solut ovat vähän niinkuin huonosti toimivia Dittoja (niitä Pokemoneja). Niillä on kyky muuttua (eli erilaistua) kaikiksi eri solutyypeiksi, mutta kun ne ovat lähteneet erilaistumaan ne eivät voi enää muuttua takaisin.

Kantasolututkimus voi mullistaa useiden sairauksien hoidon. Ajatuksena on, että kantasoluista voidaan kasvattaa toimivia ja terveitä erilaistuneita soluja. Näin, voitaisiin hoitaa kaikenlaista tuki- ja liikuntaelinten vaurioista diabetekseen. Nyt jo kyetään käyttämään kantasoluja esimerkiksi leukemian hoitoon. Kantasolut, joita nykyään käytetään hoitoihin, on saatu potilaista itsestään ja ne ovat aikuisen kantasoluja. Ne kuitenkin eroavat edellisessä kappaleessa mainituista alkion kantasoluista jonkin verran. Aikuisen kantasolutkin erilaistuvat kyllä erilaisiksi solutyypeiksi, mutta ne eivät kuitenkaan pysty erilaistumaan ihan niin vapaasti kuin alkion kantasolut. Ketään tuskin haittaa se, että joku käyttää omia solujaan itsensä hoitamiseen. Närää on herättänyt enemmänkin alkion kantasolut, joita ei ainakaan Suomessa ole vielä siirretty ihmisiin. Alkion kantasoluja kyllä tutkitaan kovasti esimerkiksi Tampereen yliopistolla. Kantasolututkimuksen tulokset viittaavat siihen suuntaan, että alkion kantasoluista saadaan hoitokeinoja useammille sairauksille, koska ne voivat erilaistua kaikiksi eri solutyypeiksi.

Ja sitten se karmaiseva totuus. Mistä niitä kantasoluja oikeasti saadaan? Tampereen yliopistolla toimii Reagea kudospankki ja solukeskus. Kantasoluja kerätään esimerkiksi vauvojen napanuoran ja istukan verestä (eivät pysty erilaistumaan miksi tahansa soluiksi). Aikuiselta löytyy kantasoluja myös useista eri kudoksista. Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu pitää yllä kantasolurekisteriä, jossa on sellaisten ihmisten yhteystiedot, jotka ovat valmiita luovuttamaan kantasolujaan. Reagea saa alkion kantasoluja lahjoituksena pariskunnilta, jotka käyvät koeputkihedelmöityshoidoissa. Ja Reagea käyttää vieläpä ainoastaan sellaisia soluja, jotka eivät olisi muutenkaan kelvanneet hedelmöityshoitoihin, eli solut olisi muussa tapauksessa vain hävitetty. Alkion kantasolut ovat peräisin noin viiden päivän ikäisestä alkiosta. Oheisesta videosta voi nähdä millainen alkio on viiden päivän ikäisenä. Alkion kantasolujen käyttöä kritisoidaan samoin argumentein kuin aborttiakin. En osaa itse nähdä millään tavalla epäeettisenä, tällä tavalla hankittujen kantasolujen käyttöä tutkimuksessa. Helena Siipi ilmaisee asian hienosti hienosti Jaana Kaaron kirjoittamassa artikkelissa Nyt punnitaan alkion arvo (Tiede, 6/2001): "Viisain tapa kunnioittaa lapsettomuushoidoista ylijääneiden alkioiden potentiaalia kehittyä ihmiseksi on käyttää niitä hyvin perusteltuihin tutkimuksiin ja hoitoihin, joista voi olla hyötyä monille sairaille ihmisille ja heidän omaisilleen."

Lähteet:

http://www.cordblood.com/benefits-cord-blood/baby-stem-cells
http://www.explorestemcells.co.uk/historystemcellresearch.html

http://www.regea.fi/stemcell.php?l=fi 
http://www.cirm.ca.gov/our-progress/myths-and-misconceptions-about-stem-cell-research
http://www.veripalvelu.fi/www/3254

Keskustelua kantasolujen tutkimuskäytön etiikasta:
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/nyt_punnitaan_alkion_arvo
http://www.explorestemcells.co.uk/stemcellcontroversy.html
http://www.rtlcc.org/fresno-madera/resources/8_bad_arguments_for_embryonic_stem_cell_research.html

Vuoristoratapäivä

Elämää tutkimuksen keskellä - kaikki on varmasti epävarmaa. Isossa skaalassa se voi olla kuukausien epätietoisuus rahoituksesta (apurahat), mahdollisesta julkaisusta tai odotettujen tulosten saamisesta. Pienemmässä mittakaavassa se voi olla myöhästynyt/kadonnut reagenssilähetys, viikon vastausmailin odottelu tärkeään viestiin tai toimimaton ohjelma/ohjelmisto. Tai sitten se voi olla yksi päivä...

Päivä alkoi pienessä kiireessä, kun olin nukkunut vartin tarkoitettua pidempään. Tiesin, että labrateknikkomme on paikalla vain aamupäivän ja tarvitsin häneltä käytännönohjeita/muistinvirkistystä agaroosigeelielektroforeesin kanssa (halusin tarkistaa onko PCR toiminut). Hikipäissään siis kohti labraa, jossa matkalla yhytinkin jo minua ettimään tulleen teknikon... Meh, toivottavasti en odotuttanut kauan. Sain kuitenkin geelin valettua onnistuneesti, joten all well by far. Itse kokeen kanssa ei pitäisi tulla ongelmia. Nopeasti tietokoneelle vilkaisemaan mailit ja tarkistamaan protokollaa sillä aikaa kun geeli jähmettyy.

Geeli ajolaitteeseen, näytteet ja standardi geelille, ajolaitteeseen virta annetuilla parametreillä ja kipinkapin syömään. Mukava ja leppoisa lounas ystävän kanssa piristi. Takaisin labraan, hmm, näyttävät vähän huonosti siirtyneen näytteet geelille - pienempi teho ja lisää aikaa, eiköhän se sillä. Tutkimuspalaveriin mars, ettei myöhästy! Pientä kiirettä ilmassa.

Jaa, näyttäisi siltä kuin koko näytteet olisivat kadonneet geeliltä, mutta standardit kyllä näkyvät...Outoa. No eikun kuvantamaan UV-valon avulla, tosin siihenkin piti hakea henkinen tuki seuraksi kun viimeksi olen samantyylistä laitetta käyttänyt öö...3 vuotta sitten? Kappas, geelillä ei näy kuin standardit ja nekin huonosti siirtyneinä... Voi kyrsä! En tiedä missä on ongelma: RT-PCR, PCR, testaamattomat alukkeet, tekijä, kuun asento, geelin pitoisuus... ÄH! Ärrin murrin.

Eipä ehtinyt kauan turhautua vaan nopsasti takaisin toimistoon, eräs ulkkari halusi jutella gradun teosta - miksei, ajattelin. Onneksi hänkin oli hieman myöhässä sovitusta ajasta. Kevyttä keskustelua ja neuvojen antoa - tästä mää tykkään. Hyvä mieli, ehkä musta oli apua?

Soluviljelylabraan, jossa hommia tutulla protokollalla. Tuttua, mutta työlästä. Labrasta poistuessa olo oli nahistuneen porkkanan tasolla ja kellokin jo paljon. Lyhyet muistiinpanot ja kotia kohti pyöräilemään.

Tälläinen päivä siis minulla aiemmin. Olotila ja kiire vaihtelivat päivän aikana melkoisesti - oikea vuoristorata siis. Ja väittävät, että tutkimus on tylsää ja tunneköyhää vai...

Avautumispostaus osa 1

Biokemistinä kuulen välillä ennakkoluuloisia, huvittavia ja joskus suorastaan loukkaavia kommentteja tutkijoista, lääkäreistä ja ylipäätään kaikista lääketieteellisellä alalla olevista. Tässä muutama yleisemmin kuultu:

”Siellä te elätte apurahoilla ja laiskottelette”

Apurahan hakeminen on vähän kuin  perustaisi joka vuosi uuden yrityksen ja yrittäisi saada starttirahaa. Kilpailu on kovaa ja tutkimussuunnitelmia hiotaan hartaudella. Kaikki yrittävät vakuuttaa edustavansa tieteen kuuminta kärkeä ja osoittaa tietävänsä, miten maailma pelastuu. Eniten lupaava saa rahoituksen. Ja mitäs sen jälkeen tapahtuu? Katteettomilla lupauksilla ei pitkälle päästä. Moni ei taida tietääkään, että rahoituksia voidaan periä takaisin, jos niitä käyttää väärin. Toisekseen, kohta pitää taas hakea uutta apurahaa, joka perustuu aiempiin saavutuksiin, ja jos on laiskotellut niin ei ole mitä esitellä…Ja eipä noilla apurahoilla herroiksi elellä, kunhan nyt ruokaa on ja vuokra tulee maksettua.

”No te olettekin lääkeyhtiöiden orjia"

Salaliittoteorisoiden lemppariaihe: lääkeyritykset. Joidenkin mielestä on mahdotonta uskoa, ettei tutkijoita/lääkäreitä oikeasti lahjota tuottamaan/levittämään mielenhallintarokotteita.

Moni säikähtää lääkärin taskusta pilkistävää mainoskynää juuri siitä lääkkeestä, jota naapurin Maunollekin määrättiin. Kuulopuheiden mukaan lääkäreille virtaa jatkuvasti kaikenlaista markkinointikrääsään. Jos joku myy sielunsa pahvisen taskusuojan (joka on muuten kätevä olla olemassa) takia, niin aika halvalla lähtee. Lääkemarkkinoilla kilpailu on kovaa, joten yritykset yrittävät nostaa uutuuslääkkeen lääkärien tietoisuuteen – on sitten jokaisen lääkärin oma asia haluaako määrät sitä potilaalle. Tähän väliin monet ottavat tietäväisen ilmeen ja toteavat ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Suurin osa lääkäreistä kunnallisessa töissä, eli jokainen voi mielessään pohtia kenen rahoilla siellä mällätään.

Ja mitä minuun tulee, mahdolliset lääkeyhtiöiden kätyrit voivat ilmoittaa kommenttikentässä halukkuudestaan tukea köyhää opiskelijaa saastaisilla rahoillaan.

Tähän väliin yksi harha lääketieteestä, koska tämä ärsyttää suunnattomasti: ”Aineesta X on löytynyt syöpää parantavia aineita" --> "näitä syömällä paranee syöpä”

Voi kultapienet, ei niitä mitälie lanttuja syömällä syöpä parane. Tai mikään muukaan tauti. Enkä kiellä, etteikö kasveista löydettäisi koko ajan lääkkeksi kelpaavia ainesosia. Mutta kyse onkin pitoisuuksista. Sellaista vuorta mustikoita ei kukaan pysty syömään, että sillä yksistään pelastaisi hengen. Jostain syystä ihmisiä pelottaa syödä pillereitä, jossa tismalleen sama aine on puhdistetussa ja tiiviissä muodossa… Ihmisten mielessä marjassa oleva aine X on eri asia kuin keinotekoisesti valmistettu, kemiallisesti tismalleen sama, aine X?

Jatketaan vielä lääkäreistä, koska kuka heitä puolustaisi ellei ammattiliitto ja minä: ”Lääkärit ovat tunteettomia hirviöitä, jotka eivät välitä potilaistaan.”

Käsi ylös kaikki asiakaspalvelutyössä olevat, joiden asiakkaat voivat kuolla riippuen tai riippumatta siitä mitä ko palveleva työntekijä päättää tehdä. Ihmiset syyllistävät kovin mielellään lääkäreitä hirviöiksi, mutta kyseisen ammatin harjoittaja näkee väkisinkin paljon ikäviä asioita työssään. Jotta sitä jaksaisi tehdä eläkeikään saakka, on pakko ottaa etäisyyttä potilaisiin. Ja oletteko miettineet kuinka nuorina vastavalmistuneet lääkärit joutuvat ottamaan vastuun ihmisten elämästä?

Biokemistit on lääkeyhtiöiden kätyri-reptiliaaneja! (Such kuvamuokkaus, much skill)

Miettikäähän näitä ihmiset.

-Ninni

P.S. Ajatelkaa niitä, jotka ovat TÖISSÄ lääketehtaassa. Sama kuin olisi  tapauskonnollinen satanisti.

Vieraskynä: Vaihto-opiskelu

Moikka!

Olen Memmu, more or less oululainen kohta ännännen vuoden biokemian opiskelija. Nyt alkaa olla tasan vuosi ja kuukausi siitä, kun kotiuduin Itävallasta takaisin Suomeen viiden kuukauden vaihto-opiskelujen päätteeksi. Oh the memories! Päätin kirjoittaa tänne blogiin ensimmäisenä vierailevana tähtenä pienen infopaketin vaihto-opiskelusta, sillä se antoi minulle paljon ja toivottavasti tämä tietopläjäys iskisi pienen vaihto-kipinän muihinkin.

MIKSI? Maiseman vaihtaminen vähän pidemmäksi aikaa tutusta opiskelukaupungista ja turvallisista sosiaalisista ympyröistä saattaa tuntua pelottavalta ajatukselta, mutta se antaa uuden näkökulman omalle elämälle ja omille arvoille. Yksi suurimmista asioista, mitä vaihdosta jäi käteen, on pitkä liuta ihmisiä – verkostoituminen kannattaa aina, niin työelämässä kuin yksityisessäkin. Itse olen matkustellut Wienissä tutustumieni kavereiden luo niin Italiaan kuin Ranskaankin ja saanut vinkkejä mm. avoimista gradupaikoista

wieniläisiltä bioalan kavereilta. Tietenkin vaihdossa on myös paras mahdollisuus ikinä käydä sellaisia kursseja, joita omassa yliopistossa ei järjestetä.

MILLOIN? Paras hetki lähteä riippuu täysin omista opinnoista. Minä lähdin neljännen vuoden keväällä, mutta Oulussa biokemialla on nykyään tehty tilaa vaihto-opiskelulle kandivaiheeseen kolmannen vuoden keväälle. Kuitenkin sanoisin, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä vaihtoon, sillä aina voi lähteä myös harjoittelu-vaihtoon tai myöhemmin työelämässä lyhyeksi ajaksi yhteistyökumppaneiden luo.

MITEN? Rahoitus on opiskelijalle aina ongelma ja tätä varten onkin olemassa eri vaihto-ohjelmia, joiden kautta lähteä, riippuen vaihtokohteesta. EU:lla oli vielä viime vuonna Erasmus vaihto-ohjelma korkeamman asteen opiskelijoille, jotka menivät vaihtoon Euroopan sisällä ja tämä ohjelma on ollut olemassa jo päälle 25 vuotta, vuodesta 1987 lähtien. Ei huolta! EU on päättänyt jatkaa tätä ohjelmaa 2014-2020 vaihtaen nimen Erasmus+:ksi, sillä siihen sumplattiin yhteen pari muutakin EU:n ohjelmaa. Pohjoismaille on oma vaihto-ohjelmansa NordPlus ja Amerikalle, Afrikalle, Aasialle ja Australialle löytyy omansa. Käytännössä koko maailma on siis avoin vaihtoon lähtijälle!

Lisää infoa, kuinka lähteä vaihtoon Oulun yliopistosta löytyy http://www.oulu.fi/yliopisto/opiskelu/vaihto-opiskelu. Nyrkkisääntöinä on, että on läsnä oleva opiskelija Oulun yliopistossa ja takana on jo yksi vuosi opintoja. Neuvoa kannattaa kysyä myös oman laitoksen/tiedekunnan kv-koordinaattorilta.

***

Bro-tips vaihtoon lähtijälle:

Hakuprosessin jälkeen, hyväksytyksi tultua, voikin jo alkaa varaamaan lentolippuja ja katselemaan asuntoja. Yleensä internetistä etsimällä päätyy erilaisille asunnonvälityssivustoille ja monilla (ellei jopa kaikilla) yliopistokaupungeilla onkin oma opiskelija-asuntosäätiö, joka välittää hieman huokeampia asuntoja.

Suomessa KELA:n kanssa on helppo hoitaa asiat netissä ja kohdemaan byrokratia hoituu kohteesta riippuen osittain jo kotimaasta käsin. Kaikki asiat, jotka täytyy ottaa huomioon, kerrotaan kyllä hakijalle jo hakuvaiheessa.

Kun sitten vihdoin olet päässyt lähtemään vaihtoon, niin kannattaa muistaa, että asioilla on tapana järjestyä ja et ole ensimmäinen vaihto-opiskelija, jonka vastaanottava yliopisto kohtaa. Apua ja neuvoja saa aina, eikä kysyvä tieltä eksy. Oma aktiivisuus ratkaisee ja kurssivalintojakin pystyy vielä paikanpäällä muuttamaan.

Sosiaaliset kuviotkin yleensä ratkeavat itsekseen. En ole kuullut yhdestäkään vaihto-opiskelijasta, joka olisi jäänyt yksin. Ainakin EU:n alueella toimii monilla paikkakunnilla ESN (Erasmus Student Network), joka järjestää sosiaalisia tapahtumia ja yleensä yliopistoilla on omat kummi-järjestelmänsä. Myös internetistä kannattaa vähän katsella, että löytyykö paikkakunnalta muita saman mielenkiinnonkohteen jakavia ihmisiä. Esimerkiksi Wienissä oli suomalaisten opiskelijoiden järjestö – WIESO.

***

Liebe Grüβe,
Memmu