keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Hyvää juhannusta, tekisikö mielesi vähän taikoa?

Juhannus! Tuo keskikesän juhla, johon liittyy mitä moninaisimpia uskomuksia ja taikoja naimaonnen ja hyvän satokauden varmistamiseksi. Se on myös ihan just eli hyvää juhannusta lukijoille! Päätimme tarjota teille blogin kirjoittajien mietteitä erilaisista juhannustaioista joten tässäpä teille syväluotaava analyysi blogin raapustajien lempijuhannustaioista.

Krista

Allekirjoittaneen lempijuhannustaika on kyllä se perinteinen eli kerätään x määrä (7 minulla) erilaisia kukkivia kukkia, piilotetaan ne tyynyn alle yöksi (heinänuhaiset kiittää ja kuittaa tässä vaiheessa) ja yön aikana unien sekaan pitäisi sitten lipua tuleva puoliso muodossa tai toisessa. Useana vuonna on tullut kokeiltua, mutta tämä menetelmä on todettu kyllä onnistumisprosentin puolesta huonoksi. Lähinnä olen nähnyt unia erinäisistä fiktiivisistä hahmoista, jos niistäkään...

Mutta se "hyöty" tästä taiasta on ollut, että on tutustunut paikalliseen kukkakasvikantaan ja oppinut tunnistamaan ainakin sen seitsemän erilaista luonnonkasvia. Ei siitä nyt haittaakaan voi olla.
Puna-ailakki, poimulehti, kangasmaitikka, metsäkurjenpolvi, niittyleinikki, suo-orvokki ja mesiangervo - näillä mennään!


Niina

Minua on aina huvittanut suomalaiset taiat. Niihin liittyy usein sauna ja vielä useammin alastomuutta. Juhannuksena vaihtoehtoja olisi tarjolla paljon. Menkäähän te naimattomat tänä vuonna istumaan alastomana keskelle koskea, niin näette tulevan puolisonne. Tai juoskaa alasti ruispellon ojia, niin yhdeksännessä ojassa tulee puoliso vastaan. Suosikkini on kieriminen alastomana sen talon ruispellossa, jonka poikaan on ihastunut. En ole kokeillut, mutta veikkaan että tuolla saa ainakin herätettyä huomiota. Tuli mieleen, että mahtavat olla miesten keksimiä taikoja.

En laita demostraatiokuvaa :D

Memmu

Voi Suomi ja juhannus! Miksei meillä ole sellaista juhannussalko-perinnettä kuin ruotsalaisilla! Olisipa kiva hyppiä piirissä sellaisen ympärillä kukkaseppele päässä... No ainakin perinteisesti olen sen kukkaseppeleen tehnyt joko apiloista (paremmat varret) tai voikukista (perinteisemmän näköinen). Olen nykyään aika huono tekemään juhannustaikoja, mutta VOI HERRANJESTAS minkä takia kaikki taiat liittyvät tulevaan aviomieheen? Ilmiselvä valtion vanha salaliitto. Tosin ennen vanhaanhan juhannushäät oli se juttu... Tähän sopii hyvin sananparsi: jos ei heilaa juhannuksena, ei lasta laskiaisena ;) vai olikohan se ei heilaa helluntaina... anyway, you get my point. Aikoinaan olen myös tuota kukkataikaa tehnyt, mutta aika hämäriä ovat unissa tulevat puolisoni olleet. Jospa tänä vuonna eksyisin ihka-oikeisiin juhannustansseihin sitä puoliskoa etsimään! Vaan ellen, niin tyydyn siihen, että tänä vuonna lähti talviturkki kesäpäivänseisauksena :)

Henna

Eipä ole koskaan tullut kokeiltua mitään näitä juhannustaikoja, enkä ajatellut välttämättä nakuilla tänäkään vuonna. Selasin wikipediasta epätoivosena juhannustaikoja aikasemmin tänään, ja siellä väitetään, että yleinen taika jolla voi testata onko tuleva aviomies leski vai naimaton on sellanen, että peruuttaa halkopinoon perse paljaana ja sitten pitää kurkata millaiseen halkoon törmää. Jos ei ole halkaistu, niin sitten on naimaton ja puolikas halko tarkoittaa leskeä. Olen jutellut ruotsailaisten työkavereiden kanssa juhannuksenvietosta ja, ne tietää kans tuon 7 kukkaa -taian.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Suomalaisia tieteentekijöitä: Artturi Iivari Virtanen


Helsingissä syntynyt Viipurin kasvatti

Virtanen.jpg
Source: Wikipedia
Artturi Ilmari Virtanen syntyi tammikuun 15. 1895 Helsingissä veturinkuljettajan perheeseen. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi seitsemän poikaa, joista tosin vain Artturi ja Aarne elivät yli 20-vuotiaiksi. Neljän pojan kuolinsyyksi on merkitty keuhkokuume, mutta Artturi itse epäili pääsyyn olleen huono ravitsemus ja erityisesti A-vitamiinin puute.

Perhe muutti Artturin varhaislapsuudessa Viipuriin, jossa Artturi kävi lyseon. Artturin sanotaan olleen jo nuorena hyvin kiinnostunut luonnosta – hän muun muassa keräsi yli 700 kasvin herbaarion. Tämän liäski hän oli ahkera lukija, joten ei kai ole ihme että hän suuntautui luonnontieteelliselle alalle. Lyseon jälkeen (1913) hän lähtikin opiskelemaan biologiaa, kemiaa, matematiikkaa ja fysiikkaa silloiseen Keisarillisee Aleksanterin yliopsitoon, nykyiseen Helsingin yliopistoon. Kemia valikoitui myöhemmin suosikkiaineeksi ja Artturi väitteli tohtoriksi jo 1919 – eli vain 24-vuotiaana- otsikkonaan Tutkimuksia pinabietinihapon konstitutiosta. Tämän on varsin kunnioitettava saavutus jo siksikin, että hänen yliopistossaoloaikanaan Suomi itsenäistyi ja kävi läpi sisällisodan.

Pitkä ura Valion laboratoriossa
Mietittäessä A.I. Virtasen uraa tutkijana täytyy muistaa minkälainen Suomi oli tuolloin. Ensimmäinen maailmansota Euroopassa sekä Suomen sisällissota aiheuttivat pitkäksi aikaa tarvikepulan. Tuohon aikaan Suomen tärkeimpiä vientituotteita oli voi ja Virtanen päätyi Valtion vointarkastuslaitoksen väliaikaiseksi assistentiksi (mikä titteli!). Omien sanojensa mukaan Virtanen vietti aikaansa ”laiturilla meduusoja katsellen”, koska laboratoriolla ei ollut tarvikkeita työntekoa varten. Tuon pestin kautta Artturi pääsi kuitenkin kemistiksi Valiolle, joka lähetti hänet ulkomaille opsikelemaan maatalouskemiaa, mikrobiologiaa ja biokemiaa.
Virtasen tärkeimmät tutkimuskohteet pyörivät maanviljelyn ja erityisesti voin ympärillä. Tärkeimpiä voin vientimaita oli tuolloin Iso-Britannia. Pitkän etäisyyden vuoksi voi vanheni ja siihen tuli kalamainen, äljyinen maku ennen saapumistaan määränpäähän. Virtanen keksi, yhdessä työtoverinsa Henning Karströmin kanssa sekoittaa voihin puskurisuoloja, jotka nostivat voin pH:ta ja paransivat säilyvyyttä. Tämä dinatriumfosfaatilla ja natriumkarbonaatilla puskuroitu suola sai nimekseen AIV-voisuola ja sen koostumus oli pitkään tarkoin varjeltu salaisuus, joka takasi Valiolle merkittävän vientiedun.

Toinen maatalouden ongelma oli maidon laadun heikkeneminen talvisin, mikä puolestaan liittyi rehussa olevien mikrobien lisääntymiseen ja rehun käymiseen. Virtanen fiksuna kemistinä tajusin ensimmäisenä maailmassa, että tämä voidaan estää laskemalla rehun pH nopeasti alle neljän. Tämän hän teki lisäämällä suolahappoa rehun sekaan. Valitettavasti suolahappo oli tuohon aikaan (1928) kallista, joten se korvattiin aluksi Valion ylijäämä voihapolla ja myöhemmin rikkihapolla. Tänä päivänä maanviljelijät käyttävät muita happoja, esimerkiksi muurahaishappoa. Tämän takia maalla puhutaan silloin tällöin ”aiveesta” – AIV-rehusta.

Kemian Nobel 1945
AIV-voisuola ja AIV-rehu olivat taloudellisia menestyksiä, mutta suurimman palkinnon A. I. Virtanen sai 1945, kun hänelle myönnettiin Nobelin kemian palkinto. Tuohon palkintoon liittyy muutamakin skandaali. Nobel-puheessan Virtanen esitteli assistenttinsa tuloksia, jotka myöhemmin paljastuivat väärennetyiksi. Hups. Tuohon aikaan Virtanen myös riitautui Urho Kekkosen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Virtasen myöhemmästä tutkimuksesta mainittava on, että hän tutki eläimille annettavan rehun yhteyttä ihmisten ravitsemukseen. Suurimpana ongelmana Virtanen piti A-vitamiinin puutetta, minkä hän epäili olevan syy myös neljän sisaruksensa kuolemaan. Köyhät ostivat usein halpaa rasvatonta maitoa, josta oli kerman erotuksen yhteydessä lähtenyt suurin osa A-vitamiinista. Toisekseen Virtasen laboratoriossa osoitettiin, että jodin puutteella on yhteys struumaan, mistä syystä nykyäänkin ruokasuola on jodioitua.

Virtasella piti kiirettä. Hän perusti Kemiantutkimus-säätiön 1929. Vuonna 1931 hänet valittiin Helsingin Teknillisen korkeakoulun biokemian professoriksi ja edelleen Helsingin yliopiston kemian professoriksi vuonna 1939. Vapaa-aikansa Virtanen vietti maatilallaan, joka toimi samalla koe-alueena rehun laatua tutkittaessa. 

Virtasella oli nykyprofessoreihin verrattuna melkoinen poliittinen elämä. Virtanen ilmoitti jo Nobel-juhlassa vastustavansa Karjalan luovutusta, mikä suututti silloisen oikeusministerin, Urho Kekkosen. Kekkosen ollessa presidentti hänellä ja Virtasella oli erimielisyyksia, ilmeisesti koska Kekkonen ei jostain syystä pitänyt Suomen akatemiasta, jonka johdossa Virtanen oli. Kekkonen yritti useaan otteeseen syrjäyttää Virtasen muun muassa soluttamalla itselleen mieleisen tutkijan Akatemiaan haastamaan Virtasen.

Virtanen käytti paljon aikaa turvatakseen tieteen rahoituksen ja hän puhui voimakkaasti monitieteisyyden puolesta. Virtasen ansiosta esimerkiksi 1953 hallituksen kaavailemat radikaalit leikkaukset tieteen ja taiteen määrärahoista peruttiin. Virtasen ansiosta tiedemyönteisyys kasvoi ja hänen vaikutuksensa oli suurimmillaan 1950 luvun alussa. 

Kaiken kaikkiaan Virtaselle kertyi uran aikanaan yli 1300 tieteellistä julkaisua. Hän sai useita kansainvälisiä ja kansallisia teidepalkintoja. Häen muun muassa kutsuttiin saksalaiseen  Pour le Mérite –ritarikuntaan. Virtanen kuoli 78-vuotiaana marraskuun 11. päivä vuonna 1973 saatuaan keuhkokuumeen.

Virtanen jätti jälkeensä suomalaiseen ravitsemus- ja maataloustutkimukseen. Monista hänen oppilaistaan tuli professoreita ja sitä kautta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen suomalaisessa yliopistomaailmassa ja täällä Kuopiossa on hänen nimeään kantava tutkimusinstituutti. Kaikki ansiot yhteen luettuna, A. I. Virtanen on kiistatta 1900-luvun tunnetuin suomalainen kemisti.


-Ninni

Lähteen:

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Suomalaisia tieteentekijöitä: Erik von Willebrand

Vaikka Suomi ei ole ollut mikään historiallinen suurvalta eikä edes itsenäinen kovin kauaa ("vain" 100 vuotta kohtapuoliin), niin korkealaatuista tutkimusta täällä on silti tehty ja tehdään edelleen. Tämän tekstisarjan tarkoituksena on esitellä tunnetuimpia suomalaisia luonnon- ja lääketieteen tutkijoita yksi kerrallaan, sillä historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää ja vastaa kysymyksiin kuten: Miksi Suomessa esiintyy niin paljon harvinaisia geneettisiä tauteja? Miksi Oulussa monet tutkimusryhmät tutkivat soluvälitilan proteiineja? Kuka on Leena Palotie ja miksi hänen nimeensä on nimetty se Kiepin iso luentosali?

Tällä alustuksella kerronkin nyt lisää herra von Willebrandista ja hänen mukaansa nimetystä verenvuototaudista.

Erik Adolf von Willebrand - Helsinkiläinen sisätautilääkäri

Herra ite, Erik von Willebrand.
Erik syntyi vuonna 1870 Vaasassa ja kävi siellä koulunsa päässen ylioppilaaksi vuonna 1888. Vaikka hänen vanhempansa olivat luokkatietoisia (ylimystöä) ei heidän elämänsä ollut prameaa ja koreilevaa vaan pikemminkin hyvin kurinalaista ja yksinkertaista. Vaasasta Erik siirtyi opiskelemaan lääketiedettä Helsinkiin ja sieltä hän valmistuikin lääketieteen lisentiaatiksi vuonna 1896. Uransa hän teki pääasiassa Helsingissä Diakonissalaitoksen sisätautien osastolla, toimien siellä niin osaston ylilääkärinä kuin histologisen laboratorion johtajana ja sisätautiopin dosenttinakin. Professorin arvon hän sai vuonna 1930.

Vaikka Erik von Willebrand on merkittävä henkilö niin Suomen tutkimushistoriassa kuin verenvuototautien selvittäjänäkin, ei hän elinaikanaan ehtinyt juuri saada tunnustusta.  Erikiä pidettiin kyllä ahkerana ja tunnontarkkana tiedemiehenä, joka viihtyi laboratoriossa. Hän ei myöskään ehtinyt nähdä kuinka hänen tunnistamansa taudin molekulaariset syyt selvitettiin ja hoitomuoto kehitettiin.  Hän kuoli 79-vuotiaana vuonna 1949.

Tutkimuksen pääteemat ja merkittävä löytö

Alkujaan von Willebrandin ajatellaan päätyneen hematologian alalle osittain ensimmäisen ohjaajansa, Ossian Schaumanin, avustuksella. Hänen kanssaan ja alaisuudessan von Willebrand julkaisi useita veritautien diagnosoitiin ja tutkimusmetodeihin liittyneitä artikkeleja, sekä väitteli vereniskemisen aiheuttamista muutoksista verenkuvassa. Tämän lisäksi hän tutki paljon aineenvaihduntaa ja kehitteli hoitokeinoja muunmuassa liikalihavuuden, diabeteksen ja kihdin hoitoon. Hyvin laaja-alainen heppu siis.

Vuosi 1924 oli von Willebrandille varsin onnistunut; ensin hän sai herätettyä diabeettisessa koomassa olleen henkilön ensimmäisellä Suomeen saadulla insuliiniannoksella ja paria kuukautta myöhemmin hänen vastaanotolleen saapui vanhempiensa seurassa 5-vuotias (tai 7-vuotias, riippuen lähteestä) ahvenanmaalainen tyttö Hjördis, jolla oli erikoinen verenvuototaipumus. Hän oli pienestä pitäen ollut herkkä vuotamaan verta, jopa siinä määrin että oli kolmevuotiaana vuotaa kuiviin huuleensa tulleen haavan takia. Myös hänen sukulaisissaan oli useita "vuotajia" ja kolme yhdestätoista hänen sisaruksestaan oli jo kuollut muutaman vuoden ikäisinä runsaaseen verenvuotoon. Tämä johti von Willebrandin tämän erikoisen taudin jäljille ja hän julkaisikin ensimmäisen ruotsinkielisen artikkelinsa tästä aiheesta muutama vuosi myöhemmin ja siitä saksankieleisen artikkelin kaksi vuotta myöhemmin (koska saksa oli silloin tieteen kieli, ainakin suomalaisille). Tietämättään Erik oli alkanut tutkia yhtä yleisimmistä verenvuototaudeista, jota esiintyy ympäri maapallon kuten on myöhemmin osoitettu.

Ja koska minä tykkään absurdeista ja makaabereista yksityiskohdista niin mainittakoon, että tarinamme nuori Hjördis kuoli neljänsiin kuukautisiinsa 14-vuotiaana. Jo toiset kuukautiset olivat vaatineet verensiirron, mutta paria kuukautta myöhemmin apu ei Ahvenanmaan Föglöön ehtinyt ajoissa.

Von Willebrandin tauti - geneettinen veren hyytymishäiriö

Hjördiksen sukupuu, bongaa Hjördis!
Hjördiksen sukupuuta selvittämällä von Willebrand sai selville, että tämä verenvuototauti oli periytyvä, mutta ei kuitenkaan samanlainen kuin siihen aikaan hyvin tunnettu, Euroopan aatelistoa vaivannut hemofilia. Isoimpana erona hän piti sitä, että tähän verenvuototautiin pahiten sairastuneet olivat yleensä naisia, mm. Hjördiksen äidinäidinäiti oli kuollut synnytyksessä saamaansa verenvuotoon. Hemofiliassa taas sairastuneet olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Tästä syystä von Willebrand uskoi taudin periytyvän vallisevasti X-kromosomissa, mikä on myöhemmin osoitettu vääräksi uskomukseksi (tauti periytyy autosomaalisen vallitsevasti). Nykyään naisten ajatellaan kärsivän taudista enemmän johtuen heidän fysiologiastaan ja elinkaarestaan (kuukautiset, synnytys jne elämän aikaiset tapahtumat, joissa rapatessa voi roiskua).

Erik tutki Hjördistä myös kehittämiensä ja jo aiemmin tunnettujen menetelmien avulla. Tällöin selvisi, että Hjördiksen veriarvot ja hyytymisaika olivat kohtalaisen normaalit, mutta vuotoaika oli huomattavasti pidentynyt - normaalista muutamista minuuteista hänellä useisiin tunteihin. Von Willebrand ajatteli kyseessä olevan trombosyyttien toimintahäiriö, mutta myöhemmät tutkimukset ovat todistaneet, että kyseessä onkin endoteelisolujen ja megakaryosyyttien tuottaman glykoproteiinin, von Willebrandin tekijän (von Willebrand factor, vWF), toimintahäiriö tai puutos. Tämä tekijä toimii veren hyytymisessä eräänlaisena liimaproteiinina, joka sitoo verihiutaleita kiinni vaurioituneen endoteelin kollageeniin ja mikrofibrilleihin. Yhdessä fibrinogeenin kanssa se aiheuttaa hyytymätulpan muodostumisen sitomalla lisää verihiutaleita kiinni toisiinsa ja fibrinogeenistä muodostuneeseen fibriiniverkkoon synnyttäen näin lopulta hyytymätulpan. vWF:n puuttuessa verihiutaleet eivät kiinnity toisiinsa ja keräänny yhteen yhtä hyvin kuin terveellä, mistä seuraa pitkittynyt vuoto tai heikko hyytymä.

Von Willebrandin tautia esiintyy kolmessa eri muodossa ja Suomessa näitä muotoja sairastaa yhteensä noin 2000 henkilöä. Tyypin 1 muotoa sairastavat useimmat, noin 80-90% kaikista potilaista ja se on myös kaikista näistä muodoista lievin. Tällöin sairastuneilla henkilöillä on huomattavasti vähemmän normaalirakenteista vWF:ää. Von Willebrandin tyyppi 2:ssa taas vWF-proteiinista puuttuvat suurimmat multimeerit useista erilaisista geenimutaatioista johtuen. Tyyppi 3 on kaikista harvinaisin ja se periytyykin hieman muista tyypeistä poiketen autosomaalisen peittyvästi - Tällöin koko vWF puuttuu kokonaan. Näiden geneettisten muutosten lisäksi von Willebrandin tautiin voi sairastua myös ns. hankinnaisesti, sillä kilpirauhasen vajaatoiminta voi muuttaa vWF:n tuottoa. Yleisesti ottaen kuitenki von Willebrandin tauti on hyvin ennaltaehkäistävissä (esimerkiksi välttämällä verta ohentavia lääkkeitä kuten aspiriinia ja suunnittelemalla leikkaukset huolella) ja hoidettavissa lääkkeitse (hyytymien hajoamista estävillä lääkkeillä kuten traneksaamihapolla) ja tarvittaessa verensiirroin.

Lähteitä ja lisäluettavaa, klik klik:
Erik von Willebrand, a commemorative article. Haemophilia, 2013.
von Willebrandin tauti, Terveyskirjasto.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Biokemistin kesävinkit vol 2

Matkavinkkejä


Tallinna

Aloitetaanpa vähän viihteellisemmällä vinkillä! Vaikka Tallinna onkin vanha Hansa-kaupunki ja sieltä löytyy mm. KGB-museo (suosittelen), niin mikä ehdottomasti kiehtoi tätä tiedenaista oli "laboratorio". Kävin siis tuossa helatorstain aikaan Tallinnassa reissun katsomassa alkavaa kesää ja shoppailemassa. Sattui sopivan aurinkoiset säät ja Suomen jääkiekkopeli. Hyvä reissu. Ja löytyihän sieltä se etukäteen hehkutettu helmikin! Olin siis kuullut kaverilta, että Tallinnasta löytyy labrabaari! Siis baari, jossa on kaikkea laboratoriosälää ja neon-värejä! Fantastic! Sehän täytyi käydä etsimässä ja löytyikin helposti nimellä Labor osoitteesta Suur-Karja 10.

Baari oli jännästi jakautunut molemmin puolin katua, mutta allekirjoittaneeseen iski hyvät juomien nimet (tiiä mitä happoja sieltä tilasi), koeputket, Erlenmeyerit ja dekantterilasit - kaikki mistä yleensä EI KOSKAAN SAA juoda. Hinta kohdillaan. Plus tykkäsin valoista. Ja liitutaulusta naistenhuoneessa. Vaikka olihan paikka yleisilmeeltään aika rähmäinen, niin silti viihtyisä. ;)



Tukholma

Viime kesänä tuli käytyä Nobel-museossa, jota suosittelen lämpimästi muillekkin kuin biokemisteille. Museossa kerrotaan luonnollisesti paljon Alfred Nobelista, joka on elänyt tosi mielenkiintoisen elämän, ja rikastui keksintöjensä avulla. Testamentissaan Nobel halusi lahjoittaa rahansa säätiöön, joka palkitsisi tieteilijöitä, kirjailijoita ja rauhan edistäjiä.

Nobelin lisäksi, palkinnon voittajien löydöksistä tai teosta on esittelyjä ja esineitä näytteillä. Nobel-museota on tosi vaikeata kuvailla, sillä hienointa siellä käymisessä oli se tunnelma, miten hyviä ideoita ihmiset ovat keksineet ja miten historian saatossa on otettu hienoja edistysaskeleita ja menty parempaan suuntaan, vaikka joskus saattaakin tuntua, että maailma on täynnä kärsimystä ja sotaa.

Museoon on ilmainen sisäänpääsy joka tiistai klo 17-20, ja muina päivinä opiskelijat saavat alennusta lipusta. Lisäksi museokauppa on vierailun arvoinen.

Helsinki

Käyn Helsingissä säännöllisen epäsäännöllisesti ja pari kesää sitten tulin myös käyneeksi ensimmäistä kertaa ikinä tiedekeskus Heurekassa. Sanon heti alkuun, että Heurekassa on todella paljon nähtävää ja koettavaa ja siellä saa helposti kulutettua puoli päivää. Itse tykkäsin erityisesti silloin esillä olleesta näyttelystä, joka taisi itse asiassa olla tuo sama The Body Worlds, josta Ninnikin kirjoittaa. Aivan huikea. Kesällä auki oleva ulkoalue ja puutarhaosa olivat myös kivoja tällaiselle wanna-be-viherpeukalolle. Heurekaa voin kyllä suositella jos haluaa viettää Helsingissä toiminnallisen ja kevyesti tieteellisen aamu- tai iltapäivän.

Samalla tätä kirjoittaessa tulin miettineeksi, että "Ei hemmetti, pakkohan Helsingissä on olla joku luonnontieteellinen tai yliopistollinen museokin" ja , *ta-DAA*, niin onkin. Itse asiassa molemmat - sekä Helsingin Yliopistomuseo että luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus. Eli taisin löytää juuri itsellenikin uuden vierailukohteen täksi kesäksi, profit! Molemmat ovat vielä hyvin aivan Helsingin keskustassa vain 1,2 km kävelymatkan päässä toisistaan eli jos vain jaksaa niin molemmissa voi käydä helposti saman päivän aikana! Luonnontieteellisen keskusmuseon alta löytyy ainakin Suomen luontoon ja dinosauruksiin liittyviä pysyviä näyttelyitä, joten I'm in!

Jos kesäväsy iskee eikä jaksa matkustaa, niin aina voi käydä Oulussa kasvitieteellisessä puutarhassa, jos yhtään kasvit kiinnostaa. Sekin on oikein leppoisa ja mielenkiintoinen paikka visiitille.