Suomalaisia tieteentekijöitä: Erik von Willebrand

Vaikka Suomi ei ole ollut mikään historiallinen suurvalta eikä edes itsenäinen kovin kauaa ("vain" 100 vuotta kohtapuoliin), niin korkealaatuista tutkimusta täällä on silti tehty ja tehdään edelleen. Tämän tekstisarjan tarkoituksena on esitellä tunnetuimpia suomalaisia luonnon- ja lääketieteen tutkijoita yksi kerrallaan, sillä historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää ja vastaa kysymyksiin kuten: Miksi Suomessa esiintyy niin paljon harvinaisia geneettisiä tauteja? Miksi Oulussa monet tutkimusryhmät tutkivat soluvälitilan proteiineja? Kuka on Leena Palotie ja miksi hänen nimeensä on nimetty se Kiepin iso luentosali?

Tällä alustuksella kerronkin nyt lisää herra von Willebrandista ja hänen mukaansa nimetystä verenvuototaudista.

Erik Adolf von Willebrand - Helsinkiläinen sisätautilääkäri

Herra ite, Erik von Willebrand.

Erik syntyi vuonna 1870 Vaasassa ja kävi siellä koulunsa päässen ylioppilaaksi vuonna 1888. Vaikka hänen vanhempansa olivat luokkatietoisia (ylimystöä) ei heidän elämänsä ollut prameaa ja koreilevaa vaan pikemminkin hyvin kurinalaista ja yksinkertaista. Vaasasta Erik siirtyi opiskelemaan lääketiedettä Helsinkiin ja sieltä hän valmistuikin lääketieteen lisentiaatiksi vuonna 1896. Uransa hän teki pääasiassa Helsingissä Diakonissalaitoksen sisätautien osastolla, toimien siellä niin osaston ylilääkärinä kuin histologisen laboratorion johtajana ja sisätautiopin dosenttinakin. Professorin arvon hän sai vuonna 1930.

Vaikka Erik von Willebrand on merkittävä henkilö niin Suomen tutkimushistoriassa kuin verenvuototautien selvittäjänäkin, ei hän elinaikanaan ehtinyt juuri saada tunnustusta.  Erikiä pidettiin kyllä ahkerana ja tunnontarkkana tiedemiehenä, joka viihtyi laboratoriossa. Hän ei myöskään ehtinyt nähdä kuinka hänen tunnistamansa taudin molekulaariset syyt selvitettiin ja hoitomuoto kehitettiin.  Hän kuoli 79-vuotiaana vuonna 1949.

Tutkimuksen pääteemat ja merkittävä löytö

Alkujaan von Willebrandin ajatellaan päätyneen hematologian alalle osittain ensimmäisen ohjaajansa, Ossian Schaumanin, avustuksella. Hänen kanssaan ja alaisuudessan von Willebrand julkaisi useita veritautien diagnosoitiin ja tutkimusmetodeihin liittyneitä artikkeleja, sekä väitteli vereniskemisen aiheuttamista muutoksista verenkuvassa. Tämän lisäksi hän tutki paljon aineenvaihduntaa ja kehitteli hoitokeinoja muunmuassa liikalihavuuden, diabeteksen ja kihdin hoitoon. Hyvin laaja-alainen heppu siis.

Vuosi 1924 oli von Willebrandille varsin onnistunut; ensin hän sai herätettyä diabeettisessa koomassa olleen henkilön ensimmäisellä Suomeen saadulla insuliiniannoksella ja paria kuukautta myöhemmin hänen vastaanotolleen saapui vanhempiensa seurassa 5-vuotias (tai 7-vuotias, riippuen lähteestä) ahvenanmaalainen tyttö Hjördis, jolla oli erikoinen verenvuototaipumus. Hän oli pienestä pitäen ollut herkkä vuotamaan verta, jopa siinä määrin että oli kolmevuotiaana vuotaa kuiviin huuleensa tulleen haavan takia. Myös hänen sukulaisissaan oli useita "vuotajia" ja kolme yhdestätoista hänen sisaruksestaan oli jo kuollut muutaman vuoden ikäisinä runsaaseen verenvuotoon. Tämä johti von Willebrandin tämän erikoisen taudin jäljille ja hän julkaisikin ensimmäisen ruotsinkielisen artikkelinsa tästä aiheesta muutama vuosi myöhemmin ja siitä saksankieleisen artikkelin kaksi vuotta myöhemmin (koska saksa oli silloin tieteen kieli, ainakin suomalaisille). Tietämättään Erik oli alkanut tutkia yhtä yleisimmistä verenvuototaudeista, jota esiintyy ympäri maapallon kuten on myöhemmin osoitettu.

Ja koska minä tykkään absurdeista ja makaabereista yksityiskohdista niin mainittakoon, että tarinamme nuori Hjördis kuoli neljänsiin kuukautisiinsa 14-vuotiaana. Jo toiset kuukautiset olivat vaatineet verensiirron, mutta paria kuukautta myöhemmin apu ei Ahvenanmaan Föglöön ehtinyt ajoissa.

Von Willebrandin tauti - geneettinen veren hyytymishäiriö

Hjördiksen sukupuu, bongaa Hjördis!

Hjördiksen sukupuuta selvittämällä von Willebrand sai selville, että tämä verenvuototauti oli periytyvä, mutta ei kuitenkaan samanlainen kuin siihen aikaan hyvin tunnettu, Euroopan aatelistoa vaivannut hemofilia. Isoimpana erona hän piti sitä, että tähän verenvuototautiin pahiten sairastuneet olivat yleensä naisia, mm. Hjördiksen äidinäidinäiti oli kuollut synnytyksessä saamaansa verenvuotoon. Hemofiliassa taas sairastuneet olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Tästä syystä von Willebrand uskoi taudin periytyvän vallisevasti X-kromosomissa, mikä on myöhemmin osoitettu vääräksi uskomukseksi (tauti periytyy autosomaalisen vallitsevasti). Nykyään naisten ajatellaan kärsivän taudista enemmän johtuen heidän fysiologiastaan ja elinkaarestaan (kuukautiset, synnytys jne elämän aikaiset tapahtumat, joissa rapatessa voi roiskua).

Erik tutki Hjördistä myös kehittämiensä ja jo aiemmin tunnettujen menetelmien avulla. Tällöin selvisi, että Hjördiksen veriarvot ja hyytymisaika olivat kohtalaisen normaalit, mutta vuotoaika oli huomattavasti pidentynyt - normaalista muutamista minuuteista hänellä useisiin tunteihin. Von Willebrand ajatteli kyseessä olevan trombosyyttien toimintahäiriö, mutta myöhemmät tutkimukset ovat todistaneet, että kyseessä onkin endoteelisolujen ja megakaryosyyttien tuottaman glykoproteiinin, von Willebrandin tekijän (von Willebrand factor, vWF), toimintahäiriö tai puutos. Tämä tekijä toimii veren hyytymisessä eräänlaisena liimaproteiinina, joka sitoo verihiutaleita kiinni vaurioituneen endoteelin kollageeniin ja mikrofibrilleihin. Yhdessä fibrinogeenin kanssa se aiheuttaa hyytymätulpan muodostumisen sitomalla lisää verihiutaleita kiinni toisiinsa ja fibrinogeenistä muodostuneeseen fibriiniverkkoon synnyttäen näin lopulta hyytymätulpan. vWF:n puuttuessa verihiutaleet eivät kiinnity toisiinsa ja keräänny yhteen yhtä hyvin kuin terveellä, mistä seuraa pitkittynyt vuoto tai heikko hyytymä.

Von Willebrandin tautia esiintyy kolmessa eri muodossa ja Suomessa näitä muotoja sairastaa yhteensä noin 2000 henkilöä. Tyypin 1 muotoa sairastavat useimmat, noin 80-90% kaikista potilaista ja se on myös kaikista näistä muodoista lievin. Tällöin sairastuneilla henkilöillä on huomattavasti vähemmän normaalirakenteista vWF:ää. Von Willebrandin tyyppi 2:ssa taas vWF-proteiinista puuttuvat suurimmat multimeerit useista erilaisista geenimutaatioista johtuen. Tyyppi 3 on kaikista harvinaisin ja se periytyykin hieman muista tyypeistä poiketen autosomaalisen peittyvästi - Tällöin koko vWF puuttuu kokonaan. Näiden geneettisten muutosten lisäksi von Willebrandin tautiin voi sairastua myös ns. hankinnaisesti, sillä kilpirauhasen vajaatoiminta voi muuttaa vWF:n tuottoa. Yleisesti ottaen kuitenki von Willebrandin tauti on hyvin ennaltaehkäistävissä (esimerkiksi välttämällä verta ohentavia lääkkeitä kuten aspiriinia ja suunnittelemalla leikkaukset huolella) ja hoidettavissa lääkkeitse (hyytymien hajoamista estävillä lääkkeillä kuten traneksaamihapolla) ja tarvittaessa verensiirroin.

Lähteitä ja lisäluettavaa, klik klik:

Erik von Willebrand, a commemorative article. Haemophilia, 2013.

Nainen ja von Willebrandin tauti, Duodecim.

von Willebrand ja hänen tautinsa, Duodecim.

von Willebrandin tauti, Terveyskirjasto.