Avautumispostaus osa 2: Koe-eläimet

No nyt! Nyt suoni puhkesi ohimolta! Olen valmis avautumaan koe-eläimistä!

Miksi kannatan koe-eläinten käyttöä? 

Kuten aiemmin olen ilmaissut, minä kannatan koe-eläinten käyttöä lääketieteen tutkimuksessa. Olen myös valmis paasaamaan asiasta suu vaahdossa, koska TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ. 

Älkää nyt käsittäkö väärin. En missään tapauksessa nauti eläinten kiusaamisesta, ja pyrin omassa työssäni tuottamaan niin vähän tuskaa koe-eläimille kuin mahdollista on. Tosiasia kuitenkin on, että tutkimuksen nimissä eläimille aiheutetaan stressiä ja kipua, joka päättyy eläimen lopettamiseen. 

Mitä koe-eläinten hyväksi tehdään tällä hetkellä?

Eläinten kärsimystä koetetaan vähentää monilla lainsäädännön keinoilla. Tärkeimpänä mantrana kaikille tutkijoille opettetaan 3 R:ää,  replacement, reduction, refinement, eli suomeksi korvaa, vähennä ja paranna menetelmää (tai jotain sinne päin). Käytännössä siis eläinkokeiden sijaan pyritään tekemään testaukset esimerkiksi soluviljelmillä ja jos eläikokeet ovat välttämättömiä, eläinmäärän täytyy olla mahdollisimman pieni. Lisäksi tutkimusmetodeja pyrtään kehittämään niin, että tutkimus olisi mahdollisimman tarkkaa ja tehokasta, jolloin pienempikin eläinmäärä riittäisi.

Tästä on seurannut monta hyvää asiaa. Koe-eläinten olot ovat inhimillistyneet ja niille esimerkiksi tarjotaan virikkeitä. Eläimiä ei saa kuka tahansa tomppeli käsitellä, vaan tutkijoita koulutetaan lajikohtaisesti suorittamaan perustoimenpiteitä oikein. Käytämme valtavasti aikaa eläimen hyvinvoinnin varmistamiseen, ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta myös huonoja puolia on.

Jatkuva paine pienentää eläinmääriä on tutkimuksiin, joiden tuloksista ei oikeastaan voi sanoa mitään. Tiedettä ei nimittäin tehdä hienoilla olettamuksilla, vaan tilastotieteellä. Jos eläimiä on esimerkiksi kolme, ja yhdellä sattuu olemaan käyttäytymistestiä tehdessä huono päivä, voi tilastollisen merkittävyyden vetää pöntöstä alas. Sellaista tutkimusta tehdessä tulee tuhlanneksi aikaa, rahaa ja eläimiä. Jos tutkijat tekisivät tutkimuksen hieman isommalla eläinmäärällä, tulokseen voisi luottaa, eikä koko koetta tarvitsisi uusia. Onneksi tähän ollaan reagoimassa, hitaasti tosin. Huhtikuussa uutisoitiin, että Britannian apurahanmyöntäjät alkavat vaatia hakijoilta laskelmia projektin tilastollisesta merkittävyydestä -toisin sanoen, onko eläimiä tarpeeksi.

Ja mikä sai suonen puhkeamaan?

Viimeisimpänä se, kun tuttavaani pyydettiin pitämään esitelmä tutkimuksestaan, ja häntä neuvottiin välttämään mainitsemasta koe-eläimiä. Jotenkin tuntuu, että koe-eläinten kanssa tekemisissä olevia saa vapaasti vihata. Tutkijoita hyssytellään olemaaan hiljaa omasta työstään, koska joku eläinaktivisti voi olla kuulolla. Miksi tutkijan pitäisi vaieta? Hän ei riko lakia, toisin kuin eläinsuojelijoiden ääriaines. Eri tutkijatahot ovat kertoneet auton renkojen puhkomisesta, vaatteiden töhrimisestä ja uhkausviesteistä. Monet aktivistit jaksavat myös inttää vaihtoehtoisista toimintatavoista. Kyllä, sitä me tutkijatkin haluaisimme, mutta se ei ole aina mahdollista. Mitä meidän pitäisi tehdä tätä ihmeellistä kaikenkattavaa vaihtoehtoa odotellessa? Lopettaa tutkiminen?

Lisäys: Luin viimeisintä Naturen numeroa (14.5.2015). En tiennyt, että EU:ssa on ollut vireillä kansalaisaloite eläinkokeiden lopettamisesta kokonaan. Aloitteen kuuleminen ei ollut kummoinen, mutta on huolestuttavana, että aloite ylipäätään keräsi tarvittavat miljoona nimeä. Toisekseen jutussa mainitaan, kuinka Max Planck -instituutin kädellisiä tutkiva ryhmä siirtyi rottiin, koska ryhmän johtaja, neurotutkija Nikos Logothesis, ei kestänyt jatkuvaa itseensä ja perheeseensä kohdistuvaa uhkailua. Melkoinen menetys neurotieteelle.

Ebin vappupostaus

Haalarikansaa paheksuvaa kommenttitulvaa odotellessa on hyvä hetki muistella omaa vappuhistoriaa.

Ninni - Viimeinen opiskelijavappu (meni jo)

Normaali-ihmisen vappu koostuu vappuviikon munkki-simasta ja vappupäivän vappumarssista. Opiskelijalle vappu on huomattavasti pidempi ja hurjempi, ei kuitenkaan ihan siinä suhteessa, mitä legendat kertovat. Monta mukavaa, monta häiritsevää ja muutama omituinen tapahtuma on mahtunut neljään opiskelijavappuun, tässä niistä muutama:

Ruokatauko viime vappuna.

Minua pyysi tanssimaan kolmekymppinen, kauan sitten valmistunut jyväskyläläinen. Jännästi ei iskenyt, mutta mukava oli rupatella. Muuten alaston mies mankineissä, toinen tutussa. Kolme grillausta kaatosateessa, yksi auringonpaisteessa. Monta raukeaa sunnuntaita Histonin vappulöhöilyssä. Kuorossa laulavan kaverini ilme, kun kannustimme hänen esitystään kylttien kanssa. Muumimusiikin ja pokemonin tunnarin popitus rotuaarilla piparilaatikosta tehdyllä soittimella. Pyöräily kotia kohti aamuauringon noustessa. Random työmiehet samaisella kotimatkalla, jotka lauloivat soittamamme musiikin mukana. Birdemic-elokuvan katsominen. Silliaamiainen katsellen nurmikolle kuviosammuneita teekkareita.

Täman vapun vietän lähinnä töitä tehden. Vappuaattona on tarkoitus käydä katsomassa, kuinka kuopiolaiset uittavat professoria. Vähän antiklimaattinen tämä minun opiskelijavappu. Tuntuu että viimeinen oikea vappu oli viime vuonna, kun hyvästelin Oulua. Lohdutan itseäni kuuntelemalla Rattoradiota.

Suosikkitapahtuma Oulun vapussa: Ashematunnelin örinät. Älkää kysykö, kokekaa: 1.5. klo 3.33.33 Oulun juna-aseman tunnelissa.


Krista - Viimeinen opiskelijavappu meneillään (mutta voihan vappua viettää valmistumisen jälkeenkin?!?)

Tädit viime vappuna.

Tämä on jo allekirjoittaneen kuudes vappu, todennäköisesti myös viimeinen näin perustutkinto-opiskelijana. Vaikkakin luulen, että ensi keväänä löydän itseni kuitenkin vielä vapputapahtumista erään nimeltämainitsemattoman Memmun paikalle raahaamana :3

En ole ikinä ollut sitä villisti bilettävää ja korkean alkoholipitoisuuden omaavaa tyyppiä, vaan enemmänkin olen käynyt läpi kaikkia rauhallisempia tapahtumia. Jotenkin kaikista vapuista nousee esille tapahtumia, joissa olen nukahtanut (Ainolanpuistossa pressulle, kaverin luo sammuneita vahtiessa jne) ja tai melkein nukahtanut. Ilmeisesti näytän puoliunisena hyvin krapulaiselta, kun niin moni (tuntematon yleensä) tulee tarkastamaan vointia :D Parhaita muistoja ovat tuttujen tapaamiset sattumalta, lämmin pikaruoka (varsinkin jos on kylmä ilma ja pitkä yö takana), pitkät more-or-less syvälliset keskustelut vaikkapa saunassa, jatkot paikassa x random porukalla, Ainolanpuisto... Oikeastaan se kiireetön ja päämäärätön tunnelma. Kaikkialla tapahtuu jotain, mutta oikeastaan menemisiään ei tarvitse suunnitella valmiiksi vaan voi kulkea miten sattuu ja vaihtaa porukkaa lennosta.

Tänä vuonna on plakkarissa jo kirkkovenesoudut, vappusauna ja vappulöhöily (mm-m, tuoreita munkkeja!). Vielä ainakin vappuaattona Ainolanpuistoon syömään OYY:n munkkeja, katsomaan ku teekkarifuksit uitetaan ja viettämään histonien kanssa aikaa. Siitä sitten jatkoille ja itse vappupäivänä kuuntelemaan vappukonsertteja ja ostamaan torilta metrilakua ja munkkeja. Munkkeja ei koskaan voi syödä liikaa, nimimerkillä 10+ munkkia syöty jo tälle vappua :D

Suosikkitapahtuma Oulun vapussa: Teekkarifuksien uitot Ainolanpuistossa vappuaattona klo 14 alkaen. Histonin pressulla nähdään!


Henna - Kolmas opiskelijavappu meneillään

Toisin kuin Ninnillä ja Kristalla, itsellä on ollut tapana viettää Vappua noh... vähän "villimmin" (anteeks äiti, jos tämä tuli järkytyksenä). Baaribileet tai reivit eivät ole koskaan juurikaan napanneet, mutta olen kyllä lähtenyt innokkaasti suunnistuksiin, sitseille ja puistoon istumaan ja sieltä sitten yleensä jonkun luo jatkoille. Opiskelijoiden suunnistukset siis eroaa perinteisestä suunnistuksesta siinä, että pääosassa ei ole suinkaan rastien löytäminen ja nopeus, vaan suunnistuksesta saa pisteitä sen mukaan miten hyvin joukkue suorittaa rastilla tehtäviä. Tehtävä voi olla esimerkiksi pienimuotoinen näytelmä tai lähes mitä vaan. En nyt ala sen tarkemmin kuvailemaan yksityiskohtia, mutta hauskoja ne on. Lisäksi pisteitä saa osoittamalla hyvää tiimihenkeä ja lahjomalla tuomareita ruoalla tai alkoholilla.

Jigglypuff Team Spugémonissa

Ulospäin opiskelijavappu näyttää varmaankin hirveältä perseilyltä ja tottahan se on, että alkoholia käytetään silloin yleensä enemmän kuin normaalisti. En kyllä itse kuitenkaan koe, että opiskelijat olisivat sen pahempia kuin muutkaan, mutta on tietysti helppo lokeroida koko haalarikansa samaan porukkaan, vaikka joukossa olisi vain muutama ihminen joka aiheuttaisi kovasti pahennusta. Samalla lailla ne tavalliset työssäkäyvät keski-ikäiset osaa käyttäytyä huonosti ja vetää perseet.

Opiskelijavapun pointti ei itselle ainakaan ole se juominen, vaikka sitäkin tulee välillä harrastettua, vaan se, että kerrankin voi keskittyä hauskanpitoon kavereiden kanssa ja huilata pikkuisen opiskelukiireistä. Ja tämä on tärkeää tehdä juuri vappuna, koska silloin voi. Kesälomalla opiskelijat lähtee muualle kesätöihin, koska lyhyenkin kesäloman viettäminen on yleensä mahdotonta. Luonnontieteilijöillä ei ole myöskään syyslomia tai talvilomia, joten vappuna on oikeasti aika ihanaa, kun voi hetken vain haahuilla menemään eikä tarvitse ottaa itseään niin vakavasti. Vappu on täynnä sellaista opiskelijakulttuuria, jota tiedän että tulen kaipaamaan valmistumisen jälkeen. Kaikille tuntemattomillekkin haalariasuisille voi vain mennä juttelemaan, vaikka ollaan Suomessa. Oululaiseen Vapun opiskelijakulttuuriin kuuluu esimerkiksi Cassiopean vappukonsertti, Rattoradio ja Ööpinen (siis paljon kaikkea muutakin sen juomisen lisäksi).

Tänä vappuna olen: tarjoillut Histonin, Tiiman ja YMP:n vappusitseillä, katsellut kirkkovenesoutuja Tuiran rannalla ja osallistunut OLuT:in vappusuunnistukseen Team Spugémonissa, "auttanut" vappumunkkien leipomisessa ja syönyt niitä sitten Histonin Vappulöhöilyssä. Lisäksi olen kadehtinut suunnattomasti niitä, jotka pääsivät HopLopiin Vapun avajaisiin.

Suosikkitapahtuma Oulun vapussa: Jatkot anonyymin kaverin luona.

Elämänvalintoja - Henna

Hei! Mulla on nyt lykkääntynyt tosi paljon tämä oma elämänvalintojapostaus. Ei suinkaan siksi, että aihe olisi jotenkin vaikea, vaan enemmänkin opinnot ja Supernatantti-kiltalehden päätoimittajuus ovat pitäneet niin kiireisinä, etten ole ehtinyt edes miettiä tätä.

Yläasteella olin tosi hikipinko, mutta vielä ihan hukassa sen kanssa, mitä haluaisin tehdä isona. Selailin ammattikoulun koulutuslinjoja, mutta mikään ei oikein iskenyt erityisesti ja hain sitten lukioon. Lukiossa aloin kiinnostumaan vielä enemmän kemiasta ja joskus lukion tokalla löysin netistä biokemian ja otin sen sitten siitä eteenpäin tähtäimeen.

No miksi sitten juuri Oulu? Sovimme poikaystävän kanssa, että muutetaan samaan kaupunkiin opiskelemaan. Meidän oli alunperin tarkoitus muuttaa Tampereelle ja olin katsonut Tampereen yliopiston nettisivuilta, että siellä voi opiskella biokemiaa. Sitten kun menin hieman myöhemmin uudestaan katsomaan nettisivuja, joita luulin Tampereen yliopiston nettisivuiksi, en löytänytkään enää biokemiaa vaan biotekniikan. Olin siis Tampereen teknillisen yliopiston nettisivuilla. Ei käynnyt mielessäkään, että yhdessä kaupungissa voi olla kaksi eri yliopistoa... Luulin, että olin silloin ensimmäisellä kerralla löytänyt sen biotekniikan ja jotenkin luullut sitä biokemiaksi. Muistaakseni vielä selasin vahingossa jotain maisteriopintoja ja katselin, että "oho enhän mä voikkaan hakea tänne" ja hylkäsin sitten Tampereen yliopiston ja Teknillisen yliopiston kokonaan.

Nyt naurattaa, että miten ihmeessä olinkin niin pihalla kaikista yliopistojutuista silloin lukiossa, mutta enpä minä toisaalta edes tuntenut ketään, joka olisi opiskellut yliopistossa. No sovittiin sitten poikaystävän kanssa, että se hakee Ouluun opiskelemaan, koska siellä ainakin voi opiskella biokemiaa ja minä haen sitten vuotta myöhemmin, kun olen itse abi. Oulu oli ainakin lähempänä kotikaupunkia.

Hain sitten yhteishaussa Oulun yliopistoon biokemialle ja Oulun ammattikorkeakouluun bioanalytiikalle. Vaikka biokemia olikin se ensisijainen tavoite, kävin kovaa sisäistä kamppailua hyväksymiskirjeiden tullessa. Mielessä pyöri erityisesti työllistyminen ja se pärjäisinkö yleensäkkään yliopistossa. Biokemian pääsykokeen jälkeen Histoni oli järkännyt salin läheisyyteen ständin, jossa pystyi katsomaan oikeat vastaukset ja tarjolla oli mehua ja keksejä. Siinä oli myös muutamia opiskelijoita (mm. Niina). Kaikki ständillä olleet vaikuttivat tosi mukavilta ja ystävällisiltä ja kun muistelin sitä se antoi jotenkin itseluottamusta, että kyllä mää pärjään ja ilmoitin vastaanottavani opiskelupaikan Oulun yliopistosta biokemian koulutusohjelmasta.

Vaikka tänne päätyminen olikin osittain sattumaa, en ole katunut yhtään. En kuitenkaan varsinaisesti suosittele tällaista menetelmää opiskelupaikan valitsemiseen.

Biokemiaa Oulussa 50 vuotta

Niinku otsikostakin voi päätellä, tänään juhlittiin. Tässä more-or-less lyhyt katsaus päivän seminaareihin, niiltä osin ku allekirjoittanut oli niitä katsomassa. Harmillisesti rahatilanne ei ihan antanut periksi ilmoittautua myös iltajuhlaan (akateeminen pöytäjuhla, pukusitsit ilman lauluja) :/

Päivä alkoi lyhyillä ylistys- ja historiikkipuheilla tiedekunnan silmäätekevien toimesta (koulutusdekaani Peppi Karppinen, professori Taina Pihlajaniemi ja dekaani Kalervo Hiltunen). Vaikka kaikilla puhujilla oli hieman eri teemat niin samoja nimiä ja asioita nousi silti esiin. Tykkäsin varsinkin Kalervon historia-puheesta, koska opin siitä niin paljon pikkujuttuja, mm. sen miksi meille tulee filosofian maisterin paperit (aikoinaan kun biokemian opetusta aloitetttiin vuonna 1965 meidän opetus oli filosofian tiedekunnan alla. Seuraavalla vuosikymmenellä filosofian tiedekunta jakaantui sitten luonnontieteelliseen ja humanistiseen tiedekuntaan) tai että biofysiikka oli aikoinaan osa biokemiaa eikä fysiikkaa (erosi omaksi laitoksekseen vuonna 1980). Saatoin myös tahattomasti naurahtaa ku tuli tilastoja biokemialta 50 vuoden aikana valmistuneista opiskelijoista, yhteensä 666 (YEAH) kappaletta :D All in all, tykkäsin.

 

Dystrofinen epidermolysis bullosa (Medenica J & Lens M, 2008).

Seuraavaksi oli kahden kutsutun puhujan vuoro. Ensimmäinen puhuja oli professori Leena Bruckner-Tuderman, aikoinaan väitöskirjansa Oulussa biokemialla tehnyt kollageenitutkija, joka on nykyään professorina Saksan Freiburgissa (Albert Ludwikin yliopistossa). Leenan puhe kävi läpi historiaa ja nykypäivää kollageeni VII:n löytämisestä ja siihen liittyvään tautiin, dystrofiseen epidermolysis bullosaan (DEB), kehitellyistä hoitomuodoista. DEB on tälläinen "kiva" pieni genettinen tauti, joka aiheuttaa sen, että ihon kerrokset eivät kunnolla kiinnity toisiinsa jolloin pienikin hankaus aiheuttaa vesirakkuloiden muodostumista. Siinä ku iho on kokoajan rikki tai vähintäänkin rakoilla niin yllättäen arpeutumista tapahtuu, mikä sitten voi johtaa vaikkapa sormien tai varpaiden yhteenkasvamiseen (katso kuva). Ai niin, ihosyövän riski on myös suuri tätä tautia sairastavilla. Että, nami nami vaan teillekkin. Pisteenä iin päällä on se, ettei parantavaa hoitokeinoa vielä olla löydetty, vaikkakin prof. Bruckner-Tuderman (ja muutkin tutkijat, tietenkin) tekee kovasti töitä asian eteen ja on saattanut löytää lääkkeen, joka helpottaa potilaiden oireita. Jotain edistystä sentään. Ja aivan, tärkeää on myös, että tutkimuksissa oli mukana hra (?) Venu Mittapalli, höhö. 

Toinen puhuja oli myöskin aikoinaan Oulun yliopistosta biokemialta väitellyt, nykyään Kiinassa (Pekingin yliopisto) professorina toimiva Yong-Mei Qin. Yong-Mein tutkimusaihe on hieman erikoisempi ainakin näin oululaisen biokemistin korviin, sillä hän tutkii puuvillakuitujen kehitystä (Oulussa ei tehdä kasveihin liittyvää biokemian tutkimusta ollenkaan). Aiheelle on tietenkin aika kova tilaus, onhan Kiina yksi maailman suurimpia puuvillan tuottajamaita ja mitä fluffimpi puuvillapallero, sitä kehittyneemmät ja pidemmät puuvillakuidut, mikä taas tarkoittaa isompaa satoa (ja sitä kautta enemmän tuotetta ja enemmän rahaa). Yong-Mein tutkimuksissa oli selvinnyt, että rasvahappoaineenvaihdunnalla on osansa puuvillakuitujen kehityksessä ja että mm. fosfatidyyliinositolimonofosfaatti (phosphatidylinositol monophosphate, PIP, tarkemmin 34:3-muoto) on tärkeä kuitujen kehitykselle ja se voi jopa palauttaa kuitujen kehityksen takaisin raiteilleen, jos kehitystä on estetty vaikkapa wortmanniinilla. Jos olisin muistanut enemmän rasvahappoaineenvaihdunnasta niin olisin varmaan saanut tästä esitelmästä enemmän irti, mutta tykkäsin silti, vaikka puhujaa selvästi jännittikin puheen pitäminen (hyvin meni silti).

Alumnipinssi ja seminaariohjelma.

Tässä vaiheessa oli lounastauko ja posterien katselua (vähintään yksi posteri per tutkimusryhmä). Allekirjoittanut livahti lounaan jälkeen yläkertaan omaan "työhuoneeseen" etsimään artikkeleja PubMed:n avulla, koska seuraavat seminaarit eivät vaikuttaneet niin kiinnostavilta. Seminaarisarjaan palasin mukaan sopivasti kahvitauon aikana, toisin sanoen join ilmaiset kahvit! Pullaakin oli röykkiöittäin tarjolla, mutta muuta ilmaisroipetta ei :( Eli ei käynyt niin hyvää tuuri kuin Niinalla. Yliopiston alumnipinssin sentään sain nyysittyä, vaikka en virallisesti alumni vielä olekaan (,mutta pian kuitenkin).

Seminaarisarja jatkui Marjo Kestilän (THL:n oikeusgeneettisten isyystutkimusten yksikön päällikkö, hänkin Oulusta väitellyt, ylläri pylläri) urakertomuksella. Mietin jo nimen nähdessäni, että mistä tämä dejavu-tunne tuli, mutta sitten esitelmää seuratessa tajusin, että tämä henkilöhän kävi puhumassa meille neljä vuotta sitten järjestetyllä perinnöllisten sairauksien biokemiaa-kurssilla! Arvaattekin varmaan, että TYKKÄSIN! Aihealue oli siis osittain sama kun tuolla kurssilla (Marjon ura lähti alkuun perinnöllisiä suomalaisia sairauksia tutkimalla), mutta Marjo kertoi myös nykyisestä työstään isyystutkimusten parissa. Vaikka aihe onkin vakava, eikä kukaan varmasti joudu huvikseen tilanteeseen, jossa isyystutkimus pitää suorittaa (en siis nyt halua että kukaan pahoittaa tästä mielensä), niin silti hymyilytti aika paljon esitelmän aikana. Esimerkiksi, yleensähän isäehdokkaita on siis vaan yksi (80% tapauksista), mutta joskus jopa kaksi (15% tapauksista) tai useampia (5% tapauksista). Ilmeisesti tämän vuoden ennätys on kuusi isäehdokasta :D Huhhu, on siinä kiirettä pitänyt. Muutenkin Marjon urassa oli paljon mielenkiintoisia asioita, joita toivoisin omalle tulevalle työurallenikin.

Tämän jälkeen olivat vuoroissa vain päätössanat (professori Thomas Kietzmann), jossa vedettin vähän yhteen päivän antia ja nostettiin esille samoja, biokemian opetukseen vahvasti vaikuttaneita henkilöitä, joita oli noussut esille jo aiemminkin päivän aikana. Erityisesti kolmea henkilöä haluttiin kunnioittaa ja heidän mukaansa sitten nimettiin tiedekunnan infastruktuuria. Ettäs tiedätte seuraavan kerran kun menette luentosaliin L101A niin kysessä on Kivirikon sali (Kari Kivirikon kunniaksi), L101B-sali on tästedes Hassisen sali (Ilmo Hassisen kunniaksi) ja näiden luentosalien edessä oleva aula on Tryggvasonin aula (Karl Tryggvasonin kunniaksi).Tälläistä tällä kertaa.

Vieraskynä: Työelämämietteitä viime kesältä ja nyt

Heippa! Tällä kertaa vieraskynä hyppää keskelle tuota 'Elämänvalintoja'-sarjaa hieman teemaa viistäen, mutta ei kuitenkaan kerro miten vieraskynäilijä päätyi biokemialle. Vakiokolmikon Hennalla on tällä hetkellä niin kamala kiire, joten lisää syitä, miksi biokemia on _the juttu_ ja miten sinne on päätynyt, ilmestyy taas ensi viikolla. Vaan tässäpä tämä minun teksti:


Opiskelijasta työntekijäksi

Miksi?
Ihan alkuun täytyy varmaan hieman avata, mistä se tällainen blogiposti on saanut ideansa. Seurasin viime kesänä Youtubessa Baronan Maailmanmatkaaja 2014 projektia. Löysin tämän yhden Suomen suosituimman vloggaajan (eli videobloggaajan),Timo Wildernessin kautta. Hän osallistui kilpailuun päästä kuukauden reissuun käymään kuudessa eri kaupungissa haastattelemassa tavallisia ihmisiä heidän ajatuksistaan työhön ja työntekijän asemaan. Kuten monissa muissakin asioissa, eri maiden väliltä löytyy kulttuurieroja tämänkin suhteen. Mieleenpainuvimpana tuosta videoiden sarjasta jäi, että japanilaisessa kulttuurissa on arvostettua olla suurinpiirtein koko ikä samassa yrityksessä töissä, kun taas täällä länsimaissa vaihtelevuus ja monipuolisuus on valttia. Myös pikkuhiljaa lähestyvä valmistuminen on saanut allekirjoittaneen ajatukset kulkemaan.

Duunarin mietteet
Jos nyt palataan hetkeksi viime kesän tunnelmiin, niin jotkut asiat nousivat aina mieleen töitä tehdessä tahi sitten työmatkalla. En ole varma mikä se virallinen nimike nykyään on, mutta olin siivoojana  kesätöissä, kun en löytänyt oman alan hommia syystä äxyyzet. Kesän aikana kävin viidessä eri kohteessa siivoamassa eri pituisia päiviä ja jaksoja. Huomasin säännöllisesti kulkiessani pidemmän pätkän yhteen paikkaan, että samaan bussiin tuli aina tietyltä pysäkiltä tietty ihminen kyytiin ja tiesin täsmälleen millä pysäkillä hän jäisi pois. Jotenkin se oli aina mielenkiintoista, että oppi tunnistamaan muutkin työhön kulkevat ihmiset ja tuntui kuin kuuluisi tähän työssä käyvään yhteiskuntaan. Tämä yhteenkuuluvuuden tunne toi lohtua sellaisina aikaisina aamuina, jolloin oli erittäin hankala nousta sängystä. Ja samalla tuollaista yhteenkuuluvuuden tunnetta jäi kaipaamaan, kun ei ehtinyt aina eri siivouskohteissa tutustua työympäristön muihin työntekijöihin. Oli aina vähän kuin suolaa haavoihin, kun huomasi kuinka hyvä työporukka toisilla oli, mutta johon ei itse ehtisi millään päästä sisälle. Työrutiinit kuitenkin ehtivät kehittyä joka paikkaan, sillä aikaa oli rajallisesti hoitaa hommat.

Millainen on viihtyisä työelämä?
Viime kesänä  taisin ensimmäistä kertaa oikeasti kunnolla pysähtyä miettimään millaista työtä, miten ja millaisessa työympäristössä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Tietenkin joidenkin tilanteiden aiheuttamat hetkittäiset turhautumiset toimivat laukaisijana näissäkin ajatuksissa, mutta minusta tuota olisi ollut hyvä ajatella jo opiskelemaan hakiessa. Olen huomannut, että tärkeitä kysymyksiä ovat haluanko/pystynkö työskentelemään yksin vai tiimissä, millainen on hyvä työntekijä ja millainen on hyvä pomo. Kun töissä on pidemmän aikaa kuin sen neljä kuukautta, niin viihtyvyys korostuu.

Jos nyt sitten pyrin vastaamaan omia näkemyksiä ylläoleviin asioihin, niin haluaisin tehdä luovaa ajatustyötä, sosiaalisessa työympäristössä, joka ei ole rajoittunut toimistoon, ja josta pääsisi aina välistä työmatkoille. Uskon, että minulle parhain tapa olisi työskennellä tiimissä, jossa jokainen saisi vastuulleen jonkin asian mitä yksin työstää. Kuitenkaan en haluaisi liian monta vuotta viettää yhden projektin kimpussa, vaan olla sellaisessa työssä, jonka kiintopiste aina vaihtuisi ja toisi näin vaihtelevuutta elämään. Että aina saisi kehittää itseään ja oppia uutta. Minusta tiede tarjoaa nämä mahdollisuudet, mutta monesti olen kuullut sekä oman alan ihmisiltä, että muiden alojen ihmisiltä, että saatan olla väärällä alalla. Ei sen takia, että olisin huono tieteessä, vaan oman luonteeni takia. Olen kuulema niin sosiaalinen, että sopisin hyvin matkaoppaaksi, tapahtumajärjestäjäksi jne. Välillä sitä aina kysyykin itseltä, että onko oikealla alalla? Noh, näin opintojen loppupuolella tämä kysymys oikein sykkii takaraivossa, mutta tähän mennessä olen nähnyt vasta mitä yliopistomaailma tutkijalle tarjoaa. Vielä on julkinen ja yksityinen sektori koluamatta ennenkuin voin tehdä mitään ratkaisevia johtopäätöksiä.

Mistä sitä oman alan työelämätietoutta saisi?
Meidän yliopistossa (tai oikeastaan tiedekunnassa) on viime vuosina ollut paljon esillä, että opintoihin täytyisi sisältää enemmän sellaisia asioita, joilla saisi paremmin (ja opintojen aikaisemmassa vaiheessa) luotua opiskelijalle hyvän ammattikuvan. Opiskelijan olisi hyvä tietää, että mitä tällä tutkinnolla sitten käytännössä oikein voi tehdä? Muistan vielä, kun lukiossa päällimmäinen kysymys oli "mitä biokemia on?", vaan näin se tieto karttuu ja kysymykset vaihtuvat. Minusta tämä on erittäin positiivista ja hyvää meidän tiedekunnassa, että halutaan kehittyä ja samalla motivoida opiskelijoita, kun tulevaisuuden ainoat mahdollisuudet eivät enää tunnukaan olevan yliopistolle väitöskirjaa tekemään jääminen tai työttömyyskortisto. Ja tässä asiassa alumnit ovat tärkeässä roolissa kertomassa omia uratarinoitaan ja opintojen aikaisia kurssivalintojaan. Kuten aivan alussa mainitsin, länsimaissa monipuolisuus näyttäisi olevan valttia, joten aika monet opiskelutoverit ovat ottaneet nyt markkinoinnin sivuaineeksi biokemian rinnalle.

Toinen hyvä työelämätietouden lähde on ammattiliitot (jos joku nuori ei tiedä ammattiliittojen tehtävää, niin suosittelen googlailemaan tai kysymään vanhemmilta ja päivittämään yleistietämystään). Luonnontieteellisten akateemisten liitto, LAL, on minun liittoni ja he järjestävät erilaisia koulutuksia aina CV:n teosta työnhakuun. LAL:lla on myös (ehkä jopa paremmin kuin yliopistolla?) tiedossa mihin töihin valmistuneet luonnontieteilijät ovat sijoittuneet ja liitto aina silloin tällöin julkaisee työllisyystilastoja. Nuo tilastot eivät tällä hetkellä näytä kovin hyviltä luonnontieteilijöille (varsinkaan biotieteilijöille), mutta jotenkin omaan silti positiivisen tulevaisuudenkuvan ja uskon, että kyllä tekevälle töitä löytyy. Se, että mistäpäin maata tai maailmaa, on sitten toinen kysymys. Eräs asia mitä kuitenkin mediassakin aina välistä hehkutetaan on, että bioteollisuus on tulevaisuuden juttu.

Opiskelija vs. työntekijä

Sitten vielä loppuun lyhyesti hieman vertailua, miten opiskelijan ja työntekijän roolit eroavat toisistaan, vai eroavatko? Tämä on nyt oma näkökulma, missä työntekijän rooli on tullut tutuksi lähinnä kesätöiden kautta.

*Opiskelija on itse vastuussa omista opinnoistaan, että mitä kursseja valitsee ja kaikki päätökset mitä tekee koskettavat suoraan itseä (laiskuus kostuu myöhemmin tietämättömyytenä). Työntekijä on saa ohjeistuksen työhönsä ja päätökset koskettavat sekä työtä että työpaikkaa. Työnantaja pystyy laittamaan hänet erilaisiin koulutuksiin kehittämään itseään.

*Opiskelija on itselleen vastuussa kuinka hyvin tai huonosti opiskelee ja saako valmistuttua tavoiteajassa (vai täytyykö hakea lisäaikaa). Opiskelija on ikäänkuin itsensä pomo ja sen suhteen niin joustava, kuin mitä opintotuki/muut rahoituskeinot antavat myöten. Työntekijä taaskin on vastuussa työnantajalle ja saa työstään palkkaa, jolloin häneltä odotetaan täsmällisyyttä määräaikojen suhteen ja työjäljen odotetaan olevan vähintäänkin hyvää (no ok, samaa odotetaan opiskelijoilta, mutta se ei tunnu siltä).

*Molemmat saavat yhtälailla palautetta töistään, mutta ehkä työntekijän palaute on hieman yksityiskohtaisempaa. Tai ainakin se palaute täytyy ottaa vakavammin (painavampaa palautetta), kun se tulee työnantajalta, joka määrää tulevaisuuden suunnan. Ehkä se on tässäkin asiassa avainasemassa on se vastuunkanto ja itsensä kehittäminen.



Liebe Grüβe,
Memmu

Linkkejä:
https://www.youtube.com/user/maailmanmatkaaja2014
https://www.youtube.com/user/timowilderness
http://www.oulu.fi/yliopisto/
http://www.luonnontieteilijat.fi/

Elämänvalintoja -Krista

Sarja jatkuu.

Lukiosta yliopistoon.

Allekirjoittaneelle Oulu oli helppo valinta yliopisto-opinnoille. Syy oli sama kuin niin monella muullakin - läheisyys. Lapsuudenkoti on aivan kulmilla (~30 km) ja lukiokin tuli käytyä Oulussa joten siirtyminen korkeakouluopintoihin oli helppoa ja mutkatonta. "Opinahjo" vaihtoi paikkaa noin 5,5 km verran, eli ei nimeksikään.

Miksikö sitten jäin näin lähelle kun olisi voinut lähteä muuallekkin opiskelemaan? Syitä on muutama, mutta tärkeimpänä varmaan se, etten ole koskaan kokenut voimakasta tarvetta lähteä kauas kotoa. Voin kyllä vierailla muissa kaupungeissa ja ulkomailla, mutta muuttaminen täysin uuteen ympäristöön kauas tukiverkostosta tuntuu pelottavalta ajatukselta. Vieläkin. Lisäksi perhepiirissä oli tuolloin vastikään tapahtunut vähän vakavampi sairastapaus, joten en halunnut lähteä kovin kauas, että voisin olla tukena tarvittaessa (ja saada tukea tarvittaessa).

Biokemian valinta oli hieman onnenkauppaa. Olin kiinnostunut sekä kemiasta ja biologiasta lukiossa (kuten moni muukin biokemiaa lukemaan päätynyt) ja yllättäen hain myös lääkikseen kun ajattelin että lääkäriopinnot vastaavat eniten mielenkiinnon kohteitani. Lääkärihän minusta piti tulla jo pienenä, muistelisin olleeni 2. luokalla kun asiaa kysyttiin ja tomerana tyttönä ilmoitin, että jep jep, lääkäri tulossa! Eihän se lopulta sitten ihan niin mennyt... Oulun ammattikorkeakoulun puolella oli myös yksi mielenkiintoinen koulutusala - bioanalyytikon koulutus. Loppujen lopuksi hainkin sitte Oulun yliopiston puolelta lääkikseen, biologiaan ja biokemiaan sekä AMK:n puolelta bioanalyytikon koulutukseen. Kävin pääsykokeissa sekä haastattelussa ja sain hyväksymiskirjeet kaikkialle paitsi lääkikseen. 

Hyväksymiskirjeiden mukana oli kaikenlaista materiaalia, joita lueskelin ja pohdin tulevaisuuttani. Karsin bioanalyytikon koulutuksen pois listalta ensiksi, koska ajattelin, että rahkeeni kyllä riittävät yliopisto-opintoihin. Jäljelle jäi siis biokemia ja biologia. Loppujen lopuksi tein valintani hyvin pitkälti kiltalehtisten perusteella. Molemmissa kuvattiin kyseisen alan opintoja ja biokemia vaikutti paremmalta ja mielekkäämmältä vaihtoehdolta (opettajakoulutus ei silloin kiinnostanut ja oppisin silti mielenkiintoisia asioita ilman turhaa latinankielisten nimien pänttäämistä). Biokemiaan siis.

Ensimmäisen vuoden aikana kävi selväksi, että tämä ala oli oikeasti minun juttuni. Lisäksi muut kanssaopiskelijat olivat sen verran "mielenkiintoista" (lue = oudon huumorintajun omaavaa) ja aktiivista porukkaa, että päätös jäädä helpottui entisestään.. Jälkeenpäin ei ole kaduttanut, kun on tajunnut, että tätähän minä oikeastaan koko ajan halusinkin - tiedettä. Lääkärinäkin olisin luultavasti erikoistunut patologiaan tai muuhun vastaavaan. Heittämään hurttia ja täysin sopimatonta huumoria kuolleista "potilaista".

-Krista

PS. Tiedättekö sen tunteen kun luet blogia ja yhtäkkiä tunnet voimakasta samankaltaisuutta blogin kirjoittajan kanssa? Minulle on. Viimeksi kuin luin tämän blogipostauksen, koin kyseenomaisen tunteen. Toinenkin biokemisti, joka tilkkuilee, wuhuu! Mitä nyt ikäeroa on se 40+ vuotta mutta silti :D

Elämänvalintoja

Haku korkeakouluihin on taas meneillään. Moni varmaan arpoo parhaillaan eri alojen välillä, eikä viimeaikainen opintotukikeskustelu ole ainakaan helpottanut tuskaa. Jonkinlaisesta sympatiasta päätimme yhdessä kanssabloggaajieni kanssa, että kirjoitamme miksi me valitsimme juuri biokemian ja Oulun yliopiston. EHkä tästä on jotain apua.

Yläasteen lopulla olin aivan varma, että minusta tulee historianopettaja. Olen myöhemmin huomannut, että joka toisella ihmisellä on ollut tämä haave nuorena. Eräänlainen mustan kauden jatke ilmeisesti. Lukiossa huomasin kuitenkin, että vaikka historia on hirveän mielenkiintoista, en välttämättä halua siitä ammattia. Fysiikan opettaja onnistui mös pelottelemaan huonolla työllisyystilanteella. Mutta mitä tilalle?

Olen ala-asteesta lähtien suhtaunut melko epäillen luonnontieteisiin, erityisesti biologiaan.  Ensimmäisillä luokilla puhutaan lähinnä kierrättämisestä ja koivulajeista. Lukiomme biologian opettaja oli (ja on edelleen, terveisiä Anne-Maijalle) kuitenkin erittäin ammmattitaitoinen ja innostava ihminen. Yhtäkkiä olin täysin lumoutunut biologista. Geenimuuntelu! Perinnöllisyys! Bioteknologia! Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen ajattelin, että jospa sitten biologian opettajaksi.

Toisena vuonna kävimme tutustumassa Oulun yliopistoon. Menomatkalla selailin eri alojen esittelyjen aikatauluja. Sieltä silmiin pisti biokemia. Kävin esittelyn ja ajattelin, että tämä on tässä. Tätä minä haluan. Mutta pienen pitäjän kasvatista "tutkija" ei kuulostanut oikealta ammatilta. Enhän minä voi...

Samoihin aikoihin katsoin loistavan dokumentin nimeltään "In Search of Memory". Sitä katsoessa mietin, MIKSI EN MUKA VOI? Tässä maassa raha ei ole este korkealle koulutukselle, joten mikä minua estää tähtäämästä tutkijaksi? Paljon puhuttu tohtorien työttömyys? Lainaan nyt kahta ihmistä. Isääni: "Työ ei maailmasta tekemällä lopu" ja lukion kemian opettajaa: "Tekevälle ihmiselle on aina töitä"(terveisiä Kaijallekin). Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi työssä, joka on "ihan kiva". Teen mieluummin haastavaa työtä, kuin näivetyn henkisesti "tavallisessa" ammatissa. Kuvaillakseni tuntemuksiani:

Jote ala oli sillä päätetty. Mutta mihin yliopistoon? Tiesin, että biokemiaa -tai siihen jotenkin rinnastettavaa alaa- pystyi opiskella ainakin Oulussa, Jyväskylässä, Turussa ja Kuopiossa.  Ja Åbo acedemyssä, mutta jotenkin se ei tuntunut varsinaiselta vaihtoehdolta... Oulun lisäksi kävimme myös Jyväskylän yliopistossa tutustumassa. Jotenkin Jyväskylän yliopisto ei kuitenkaan iskenyt. En osaa sen tarkemmin selittää, mutta Oulussa tuntui olevan enemmän "tekemisen meininki".

Ja sitten nolo tunnustus. Osasyy Oulun valitsemiseen oli liikenneyhteyksissä. Kotipaikkakunnallani ei ole omaa juna-asemaa, joten jouduin aina matkustamaan lähimpään kaupunkiin päästäkseni Ouluun. Turkuun ja Jyväskyään mennessä pitää melkein aina vaihtaa junaa, kun taas Ouluun pääsee kivasti suoraan...

En tiedä oiko tästä sepostuksesta suoranaisesti apua, mutta näin melkein valmiina opiskelijana haluan huomauttaa kaikille tämän vuoden yhteishaussa opiskelupaikkaa hakeville: Hae alalle, joka tuntuu kiinnostavimmata huolimatta siitä, mitä mieltä muut ovat. Joudut elämään päätöksesi kanssa, mutta ainakin teit sen itse.

Tsemppiä!

-Ninni