Sosiaalinen elämä Histonin jälkeen

Kerran histoni, aina histoni

Vuoden ensimmäisessä blogikirjoituksessa mietitään, että onko elämää Histonin jälkeen? Jos käydään läpi nämä Henulla ja Memmulla uuden vuoden postauksessa esille nousseiden sosiaalisten muutosten isoimmat kohdat ja löydetään vastaus kysymykseen.

1. Kaveripiiri

Opintojen alussa Histonissa on kaikki/suurin osa samassa tilanteessa ilman kavereita (tai vanhemmat opiskelijat tiedostavat tämän fukseista). Histonissa on pienet ja lämpimät piirit eli tutut ihmiset ja kaverisuhteet. Aina löytyy joku kiltahuoneelta lenkkikaveriksi tai vaikka elokuviin ja killalla on oma liikuntavuoro. Allekirjoittaneet yhdessä blogin muiden kirjoittajien kanssa pitivät myös ompeluseuraa jonkin aikaa ja yhdessä on tullut grillailtuakin.

vs.

Uudessa työpaikassa ja kenties uudella paikkakunnalla työkavereiden elämä on jo vakiintunutta ja tarvetta uusille ystäville ei ole. Perhe ja omat harrastukset vievät työkavereiden vapaa-ajan, joten ei ole samanlaista mielenkiintoa tutustua ja nähdä vielä vapaa-ajalla. Poikkeuksiakin toki on. Jos ei tunne työpaikalta tai paikkakunnalta ketään, niin kavereiden saamisen eteen täytyy tehdä paljon töitä.

Lisäksi, jos lähtee ulkomaille asumaan, on paikallisiin tutustuminen huomattavasti hankalampaa kuin muihin ulkkareihin. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta valitettavasti muut ulkkarit eivät välttämättä asetu aloilleen ja silloin juuri saamasi ystävät saattavat vaihtaa maisemaa hetken kuluttua.

2. Sosiaalinen ympäristö

Histonissa kaikki ovat biokemian opiskelijoita ja viimeistään kiltahuoneella hengailun seurauksena sinut aivopestään samaan härskiin läppään ja tutustutetaan meemeihin, jotka kaikki kiltalaisesi tietävät. Biokemma ja muut vitsit uppoavat aina kanssaolijoihin. Vanhempana opiskelijana pääset myös jakamaan viisauttasi (yleensä myös pyytämättä) nuoremmille opiskelijoille, koska kokemuksesta tiedät jo enemmän. Histoneilta myös kehtaa kysyä pöljiäkin kysymyksiä tai mielipiteitä.

vs.

Työkavereilla on erilainen tausta kuin itselläsi. Vitsit eivät aina aukea, mikä saattaa aiheuttaa nolouden tunteita. Uusimpana työpaikalla tunnet olosi "junnuksi", kun Histonissa tiesit tosi paljon asioita ja töissä kaikki on vielä uutta. On olemassa pieni kynnys, että kehtaako kysyä pöljältä tuntuvia perustavanlaatuisia kysymyksiä (joita lopulta kuitenkin kehtaa, jos ei itse osaa vastata). Uutena sinua saatetaan myös neuvoa kysymättäkin, eikä välttämättä oleteta osaavan niin paljoa (mikä on toisaalta kivaa ja turvallista, toisaalta saattaa joskus tulla omista taidoista hieman vähätelty olo).

Tämä kuva ei ole lavastettu. Haalarit pölyttymässä kaapissa.

3. Jotain positiivista (opintojen jälkeenkin)

 

Histoni on todella hyvä ja tärkeä tukiverkko opintojen ajan ja vaikka elämä muuttuu paljon sen jälkeen, niin vastassa on hyviäkin juttuja. 

Työpaikalla tapaa ihmisiä, jotka ovat opiskelleet erilaisia juttuja ja tuovat uutta näkökulmaa tutkimuksen tekemiseen. Viimeistään töissä oppii selvittämään enemmän juttuja itsenäisesti, sillä vastuun tuntee ja kantaa helpommin työympäristössä. Kiltikselle oli joskus turhankin helppo jäädä lojumaan tekemättä mitään järkevää, vaikka olisi oikeasti voinut hyödyntää luentojen välisen ajan jne.

Myös työpaikan ulkopuolella tapaa uusia ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole akateemisia, ja he tuovat eri tavalla näkökulmaa elämän eri asioihin. Tietenkin Histonista syntyneet läheiset ystävyyssuhteet kestävät opintojen jälkeenkin, vaikkei enää voikaan viettää niin tiiviisti aikaa yhdessä. <3

Rohkaisu valmistumista lähestyville ja graduansa eri paikkakunnalla tekeville: rohkein ja avoimin mielin uutta kohden, kaikki meistä valmistuvat joskus ja aloittavat työuransa! Histonista saatu tukiverkko kantaa opintojen jälkeenkin.

Avautumispostaus 4: Yliopisto ei ole ammattikorkeakoulu

Kyllä minä mieleni pahoitin. Tai oikeastaan vatutti niin penteleesti, että kirjoitan taas avautumispostausta.

Tällä kertaa sappea kiehautti Kuopion Kaupunkilehden uutinen, jonka voit lukea täältä (sivu 4-5).

Lyhyesti: Itä-Suomen yliopiston tietojenkäsittelytieteenopiskelijat tekivät vastikään kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle yliopiston ja ammattikorkean välisestä sopimuksesta, jossa tietojenkäsittelytieteen pakollisia kursseja opetetaan ammattikorkean puolella. Jopa 50 opintopistettä pakollisia kursseja saattaa tulla ammattikorkean puolelta.

Asia ei sinänsä ole täysin uusi, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen lähentymisestä on uutisoitu usean viimeiset kaksi vuotta, esimerkiksi täällä, täällä, täällä ja Itä-Suomen yliopistoa koskien esim täällä. Jotenkin olen vain onnistunut tuudittautumaan mielikuvaan, että kyseessä olisi lähinnä opetustilojen tehokäyttö ja ehkä joku kielikurssi.

Mutta että 50 opintopistettä! Se on melkein yksi lukuvuosi!

Tämä ei ole hyvä kummankaan kannalta. Yliopistolle ja ammattikorkeakoululle on määritelty eri tehtävät, eikä niitä ole mitään tarvetta sekoittaa.

Tieteentekijöiden liiton lausunnossa asia muotoiltiin hienosti näin: 

"Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on huomioida työelämälähtöiset tarpeet tutkintokoulutuksessa sekä keskittyä alueiden elinkeinorakennetta uudistavaan ja kehittävään soveltavaan tutkimukseen, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan sekä käytäntöä palvelevaan opetukseen. Ne tuottavat uutta työvoimaa, yrittäjyyttä ja toimivat jo työelämässä olevien ammattitaidon kehittäjinä sekä ylläpitäjinä."

"Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta ja tieteellistä ja taiteellista sivistystä sekä antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta ja tieteellistä jatkokoulutusta."

Otetaanpa käytännön esimerkki. Kuvitellaan että teen yliopistolla syöpätutkimusta. Väitöskirjassani tutkin syövän mekanismeja ja huomaan että se erittää vereen molekyyliä X, jota voitaisiin käyttää biomarkkerina syövän levinneisyyden arvioinnissa.  Tämän tiedon nappaa ammattikorkeakoulun opiskelija opinnäytetyössään kehittelee prototyypin testiliuskasta, josta joku yritys vuorostaan jalostaa valmiin tuotteen. Eli kumpikin taho tekee erilaista, mutta yhtä arvokasta työtä. Saavuttaaksemme tuloksia minä ja tuo amk-opiskelija tarvitsemme täysin erilaista opetusta.

 

Näin tohtoriopiskelijana en voi olla miettimättä, että pystyykö yliopisto täyttämään enää tehtäväänsä, jos opetusvastuu annetaan muille.

-Ninni

P.S. "Ei ole syytä epäillä kumppanuuden laillisuutta". Just.

Tietotyön ihanuus ja kurjuus

Ongelmanratkaisua paineen alla

Tietotyö! Olin lapsena matemaattisesti lahjakas (ainakin haluan ajatella olleeni) ja tykkäsin kaikenlaisista tietokilpailuista ja yleensäkin oppia asioita. Näin on edelleen ainakin jälkimmäisen kohdalla - nykyään en enää voi yliopistotasolla väittää olevani matemaattisesti erityisen lahjakas. Ongelmien pohtiminen ja ratkaisun löytäminen tuo voiton ja tyytyväisyyden tunteen. Kun pulma vihdoin ratkeaa voi todeta olleensa alkuun yksinkertainen, kun ei heti huomannut ratkaisua, mutta olla ylpeä löytäessään sen. Haastava ajatustyö tuo suurimman tyydytyksen. Tämä oli yksi syy hakeutua tietotyöhön.

Sitten hieman niitä tietotyön varjopuolia, joihin opiskeluajat eivät valmentaneet. Kiire, stressi ja konkreettisen "tuotteen" puutos. Ok, myönnetään - olihan opiskeluaikoina kiirettä ja stressiä, mutta aina lopussa odotti palaute. Tällä tarkoitan joko tentin arvosanaa tai muuta palautetta kurssitehtävistä tai itse valmista kurssitehtävää. Tietotyössä aikaa kuluu ajatteluun ja asioihin perehtymiseen - tietenkin niistä voi tehdä ja tehdään muistiinpanoja yms. (jossain vaiheessa artikkeli kenties), mutta jos ei pääse vähään aikaan labraan, niin ainakin allekirjoittaneelle tulee erittäin tyytymätön olo itseensä. Huomaako kukaan työpanosta, jos ei ole esittää tuloksia labrakokeista? Ja vaikka huomaisikin, niin miksei itse voi olla tyytyväinen ennenkuin tiedon saa sovellettua käytäntöön? Otin tämän aiheen blogipostiin nyt, koska se tuntuu koskettavan ja painavan yllättävän monia, vaikkei kukaan lopulta ole asian kanssa yksin.

Tätä ns. näkymätöntä työtä pahentaa ennestään kiire ja hoidettavien asioiden pinoutuminen, joka synnyttää stressiä. Ajatustyötä on mukava tehdä ns. flow-tilassa, jolloin on itse kaikkein tehokkaimmillaan ja saa parhaat ideat (johtuen siitä, että yleensä työn haastavuus ja omat taidot ovat tasapainossa). Kiire ja stressi rikkovat flow-tilan tai estävät siihen pääsyn. Miten siis päästä eroon stressistä, kun kaikkialla puhutaan keskittämisestä, kustannustehokkuudesta, tehostamisesta, säästämisestä, tuloksista yms. bisnesmaailman jutuista? 

Kiireeseen vaikuttaa paljon priorisointi. Jokin aika sitten yliopistolla oli hyvinvointiviikko ja siellä oli puhuja Filosofian Akatemiasta, joka esitti hyvän työkalun (neliön) asioiden priorisointiin. Lyhyesti; kiireellisimmät ja tärkeimmät tulee tehdä ensin, ja kiireettömät ja ei tärkeät kannattaa hylätä viemästä turhaa muistitilaa. Heidän sivuillaan onkin blogipostaus, miksi on tärkeää osata myös päättää mitä jättää tekemättä. Muistakaa olla itsellenne armollisia, sillä jokaisella meistä on rajoitettu muistikapasiteetti, joka tulisi käyttää mieluummin niihin tärkeämpiin asioihin.

Täällä päässä ruutua löytyi ratkaisu stressin helpottamiseksi käsitöistä - tehdyn työn jälki näkyy heti! Muttei tälle stressinpoisto projektille tietenkään ole asetettu aikataulua. Myös äskettäin kirjoitettu Hesarin artikkeli antoi aihetta ajatteluun - tuleeko tyytymättömyys vain töistä vai myös yksityiselämän puolelta? Vaadinko nykyään itseltäni liikaa ja pyrin aina täydellisyyteen vaikka vähempikin riittäisi? Se selittäisi miksi välillä tuntuu niin vaikealta saattaa esim. blogiluonnokset loppuun, kun haluaisi tuottaa tähdellisempää tekstiä - vaan hei, tässäpä tämä, ihmiseltä ihmiselle. <3

Stressin purkua - kirjoneulesukat tulossa!

Rauhallisen ajattelun puolesta,
Memmu

PS: Joskus mietin, että olisi kiva, jos ajatuksista tulisi potterimainen vaalea nestenauha, jolla täyttää pienen pesuvadin. Vadin täyttyydestä (mistä näitä sanoja tulee) voisi sitten nähdä, kuinka ahkerasti on pohtinut asioita ja panostanut työhönsä. Vaan niin kauan kuin pysyn King's Crossin raiteen 9 ja 3/4 tällä puolella, niin täytyy löytää muita keinoja löytää tyytyväisyyden tunne. Lopussa kaikki ajattelu palkitaan :)

Tulevaisuus maisterin jälkeen - onko sitä?

Väikkäri vai vaihtoehtoinen tie?

Perusopintojen aikaan on hankala nähdä mitä opintojen jälkeen tapahtuu. Muistan, että pitkään minulla oli tähtäimessä kurssien kunnialla suorittaminen ja lopullisena tavoitteena gradun synnyttäminen. Vaan entäs elämä maisterin jälkeen? Se tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta tulikin vastaan nopeammin kuin ehti kissaa sanoa!

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin oli interrail-matkani täynnä kasvukysymyksiä. Koska olen tänä vuonna valmistunut maisteriksi, kyselivät kaverit minulta luonnollisesti tulevaisuuden suunnitelmistani. Tästä syystä myös monet tämän vuoden postaukseni käsittelevät tulevaisuutta. Useiten minulta kysyttiin aionko jatkaa opiskeluja vielä väitöskirjaan asti. En tiedä. Eikä tämä minun mielestäni ole sellainen asia, joka pitäisi lyhyellä aikavälillä heti nyt päättää, sillä siihen projektiin sitoudutaan ainakin neljäksi vuodeksi. Täytyy olla varma, että pitää aiheesta ja on motivoitunut tutkimuksen tekemisestä. Näin kärjistetysti, on tietenkin muitakin syitä väitöskirjan tekoon kuten kutsumus, tieteellinen kunnianhimo jne. Tytöt voivat omalta osaltaan kommentoida kuinka päätyivät tekemään väikkäriä.

Minä pidän tutkimuksen tekemisestä, mutta suurin kysymysmerkki minulle ja varmasti monille perustutkintoa suorittaville (ehkä jopa osalle väitöskirjantekijöistäkin) on, että mikä on vaihtoehto akatemialle? Teollisuus, yksityinen sektori, mikä? Tämän ja parin muun syyn takia olen nyt rauhassa töissä projektitutkijana ja pohdin omaa tulevaisuuttani. Koska uskon, että tohtorin tutkinto itsessään on selkeää kauraa, niin en paneudu siihen tässä enempää. Olen myös sen verran laiskana tänään, että nuo muut vaihtoehdot jätän listaamatta, mutta onneksi ammattiliitto on jo valmiiksi listannut työtehtäviä (linkki täällä). 

Niin ja sitten itse asiaan. Koska kouluttautuminen on aina hyvästä ja ei koskaan tiedä mistä itsensä tulevaisuudessa löytää, olen minäkin päättänyt alkaa jälleen opiskelemaan (näin puolen vuoden tauon jälkeen). Tai siis minä_kin_, koska Ninni aikoi opetella koodaamaan (respect!) :D Haluan ymmärtää paremmin tuota minulle erittäin vierasta yritysmaailmaa, joten menin avoimeen ammattikorkeaan ja otin peruskurssin yritystaloudesta. [Toim.huom. fiksuna olisin käynyt jonkun talouskurssin jo opintojen aikaan Oulussa] Jospa nämä silmät hieman avartuisivat ja saisin selville onko yritysmaailma enemmän minun heiniä kuin akatemia. Olipa tai eipä, niin tulos se on negatiivinenkin tulos! Tutkimus on joka tapauksessa se minun juttu.

Eli sanomani yrittää olla; tulevaisuus alkaa perusopintojen jälkeen, mutta sitäkään ei tarvitse heti olla kiveen hakkaamassa. Vaihtoehtoja saa rauhassa katsella ja miettiä itselleen sopivinta. Myös tohtorin jälkeen pystyy siirtymään yritysmaailmaan halutessaan, niin miksipä ei myös toisinpäin (mikä toki voi aiheesta riippuen olla hieman hankalampaa, muttei mahdotonta).

Näillä tsempeillä mahtavaa uuden lukukauden alkua fukseille ja vanhoille opiskelijoille, sekä jo valmistuneille konkareille!

<3: Memmu

Biokemistin kesävinkit

Kesätyövinkki ensi vuodelle!

Ensi viikolla käydään vähän läpi mitä biokemistejä (ja miksei muitakin) kiinnostavia asioita kesän aikana voi tehdä/nähdä eri paikoissa. Näin kesä-prologina kerrottakoot "asiantuntevasti" (eli allekirjoittanut ei ole itse käynyt tämmöisellä, mutta mikä käsitys on jäänyt...) hyvä vinkki kansainvälistä vaihtoa pohtivalle, mutta ei kurssien eikä gradun teon merkeissä. Tämä siis jatkona aiemmalle kesätyövinkki-postille.

Btw, kv-harjoitteluunhan pääsee myös aika mukavasti Erasmus+-tuen avulla EU:n sisällä, mutta itse aiheeseen eli eri yliopistoilla ja ainakin isommilla tutkimusintituuteilla on yleensä järjestetty kansainvälinen summer school, jonne koetetaan saada parhaat/lahjakkaimmat/ahkerimmat perustutkinto-opiskelijat (undergrads). Järjestäjien lehmänä ojassa on mainostaa omaa organisaatiotaan ja luoda suhteita mahdollisiin tuleviin väitöskirjan tekijöihin, sekä heidän kauttaan näiden kotiorganisaatioihin. Samalla he myös saavat suhteellisen halpaa työvoimaa edistämään tutkimusta kesäajalle. [Toim. huom. tämä on allekirjoittaneen oma mielikuva!]

No mikä ihme summer school sitten on?

Summer school on yleensä n. 6-10 viikon mittainen harjoittelujakso, jolloin vastaanottava instituutio hankkii asunnon (ei maksa vuokraa, saattaa olla solu), tarjoaa oheisohjelmaa ja, tärkeimpänä, myöntää stipendin kansainväliselle opiskelijalle, jotta tämä pystyy tulemaan tekemään tieteellistä tutkimusta heille. Näihin summer schooleihin täytyy hakea ajoissa (kuten yleensäkin kesätöihin) ja hakuajat saattavat olla aiemman vuoden marraskuulta saman kesän tammi-maaliskuulle asti. [Kannattaa tehdä se tieteellinen CV ja pyytää vaikka jonkun kurssin vetäjää suosittelijaksi!] Itse summer school saattaa ajallisesti sijoittua heinä-lokakuulle, sillä eri maissa vietetään kesälomakuukausia eri aikoihin (esim. Saksassa talvilukukausi alkaa lokakuussa ja kesälukukausi maaliskuussa). Ensisijaisesti yleensä näihin summer schooleihin haetaan maisterivaiheen opiskelijoita, sillä heillä on jo hieman laboratoriokokemusta. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja jo aiemmin voi hakea!

Itse kuulin ensimmäisen kerran summer schoolista Wienissä: http://www.vbcphdprogramme.at/summer-school/ , mutta tiedän, että Oulusta on lähdetty myös Heidelbergiin syöpätutkimuksen pariin: http://www.dkfz.de/en/phd-program/Internship.html . Näin esimerkkeinä, noita eri vaihtoehtoja löytyy kyllä helposti hakemalla esim. "international summer school molecular biology".

Huomaa, että vinkkaaja tykkää Saksasta ja Itävallasta :D Otetaan sen kunniaksi kaksi Wienin kuvaa:

Hunndertwasserhaus

Steiermarkt

Liebe Grüβe,
Memmu

Allekirjoittaneiden lempimaisterikurssit biokemialla Oulussa

Hox hox! Osaa kursseista, joista puhumme, ei enää järjestetä tai niiden opetus on voinut uudistua täysin. Ottakaa nämä subjektiiviset mielipiteet siis suolan kanssa ja kokemuksina "silloin ennen vanhaan" opiskelusta (ei, kaikki ei ollut silloin paremmin).

Niina

Kaikki varmaan olettaa, että kirjoitan jostain aivo-kurssista? Valitettavasti sellaisia ei ollut tarjolla kuin yksi ja sekin oli aivan maisterivaiheen lopussa, jolloin olin jo toinen jalka Kuopiossa, eikä minulla ollut kauheasti aikaa syventyä siihen. Nyt myöhemmin olen tajunnut miten epäkiitollista yksittäisen neurologian/-biologian kurssin pitäminen on. Hirveä määrä asiaa, ei ikinä tarpeeksi aikaa.

Minun ehdoton suosikkini maisterivaiheen kursseista on Introduction to structure-based drug discovery (747612S). Kurssi järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa, mikä näkyi kurssin toteutuksessa, mutta haluan silti antaa isot propsit Lari Lehtiölle ja kumppaneille. Voisin jopa lätkäistä Larin otsaan fiktiivisen papukaijamerkin. Mikäkö kurssissa oli niin hienoa? No ensinnäkin se on malliesimerkki siitä miten opetusta päivitetään onnistuneesti. Siinä missä 80% opettajista toimii mallilla ”lol, kävin väkipakolla pedagogisen kurssin. Etsikää tietoa ryhmissä ja opettakaa toisillenne. Herp-derp”, D&D kurssilla otettiin käyttöön virtuaalioppimistila, testattiin oikeasti opiskelijan ongelmanratkaisukykyä ja opeteltiin oikeita käytössä olevia metodeja. No offence, kaikki muut, mutta herranjestas miten paljon aikaa on tullut tuhlattua tehottomiin ryhmätöihin. Kurssista puuttui vain että sen olisi voinut käydä etänä.

Haluan myös antaa kunniamaininnan kurssille Systems Biology (744619S). Tämä kurssi on mielestäni täysin aliarvostettu, vaikka kyllä sitä minunkin mielestäni saisi vähän viilata. Kurssia käydessäni ajattelin, että tässäpä on helpot nopat, mutta jälkeenpäin olen saanut ahaa-elämyksiä. Käsittelen väitöskirjassani paljon omics-dataa ja kerään järjestelmällisesti valtavaa määrää tietoa, josta yritän tehdä päätelmiä. Kurssin aikana kaikki nyökyttelivät ja luulivat ymmärtävänsä, mutta vasta kun päälleni on läjähtänyt valtava tieto-oksennus, olen (melkein) sisäistänyt mitä systems biology tarkoittaa. Vertaisin tätä siihen, kun fysiikan opiskelijalle kerrotaan, että avaruus on ääretön, johon opiskelija nyökyttelee ”tottakai”. Myöhemmin tuo fysiikko ammutaan astronauttina avaruuteen, jossa hän todella tajuaa ”ei h****, tämä tosiaan on ääretön” (excuse my French). Kurssin filosofinen keskustelu on täysin aiheellinen, mutta lisäisin sekaan enemmän käytännön tehtäviä.

Haluaisin ehdottaa uutta kurssia: Epigenetiikan perusteet. Tämä aihealue sivuutettiin mielestäni lähes kokonaan minun opiskeluaikanani. Minulla on epäselviä mielikuvia siitä miten jollakin kurssilla mainittiin ohimennen metyloinnista ja toisella vähän jotain mikroRNA:sta mutta hyvänen aika mitä kaikkea puuttui! Tajuatteko te lukijat ollenkaan miten kaikki teidän tekemisenne vaikuttaa geenien ilmentymiseen? Vielä pahempaa, tajuatteko että teidän tekemisenne muuttavat teidän lapsenlapsien geenien ilmentymistä?! Tämä kurssi kannattaisi melkein yhdistää edellä kunniamaininnan saaneen kurssin kanssa kokonaisuudeksi Systems Biology and Epigenetics, koska epigenetiikka jos mikä täytyy ajatella laajasti.

Jos vielä saa ehdottaa jotain, niin Tutkijan tilastotiede olisi hip ja pop.

Memmu

 

Sen enempää muiden lempikursseista lukematta (ettei oma inspiraatio katoa) täytyy todeta, että maisterivaiheen kursseista paras, käytännönläheisin, puuduttavin ja taatusti hyödyllisin opettavaisuutensa takia oli lopputyön eli pro gradun tekeminen. Graduhan siis koostuu sekä käytännön osuudesta ja kirjallisesta osuudesta, joista molemmista on kurssit erikseen (käytännössä annetaan opintopisteitä 20 + 28 op ettei mene kokonaista vuotta ennenkuin saa 48 op).

Allekirjoittanut kävi käytännön labrat Saksassa ja siellä tuli nähtyä vähän eri meininkiä kuin mitä Suomessa on labroissa tottunut näkemään, mutta ei siitä sen enempää. Käytännön osuus opetti pitämään labratyökirjan ajantasalla, suunnittelemaan työviikon ja pidemmän aikavälin suunnitelman ajoissa, sekä joustavuutta, kun asiat eivät menneetkään kuin Strömsössä, vaan lähestymistapaa joutui vaihtamaan. Eli siis tieteen tekoa, ongelmanratkaisua, uusia menetelmiä ja laitteita, kuinka laboratoriota pyöritetään/käyttäytymismallit, kun jaetaan työtila muiden kanssa. Labra-aikaan kuului myös paljon optimointia ja tiedonhakua.

Gradun kirjallinen osuus opetti kantapään kautta ajanhallintaa, stressinsietokykyä ja kuvien muokkaamista. Sekä tietenkin tieteellisen tekstin tuottamista ja tiedonhakua. Tämä ei ollut se minun lempiosuus, mutta arvokas kokemus joka tapauksessa. Tuota kirjallista osuutta voisi kurssina kehittää (ottakaa joku koppi, kuka menee palautepäiville?), sillä vaikka graduun on olemassa arvosteluohjeet, sisältöohjeet ja kirjoitusohjeet, niin täytyy myöntää, että ilman yliopiston graduryhmää olisi tällä emännällä jäänyt gradu puoliväliin tai vain sekavaksi luonnokseksi. Oma ohjaaja kyllä auttaa gradun sisällön kanssa, mutta se itse kirjoitusprosessi. Niin, oletteko kuulleet sanaa kirjoitusprosessi? Se auttaa ehkä ymmärtämään ettei kukaan voi suoraan kirjoittaa valmista tekstiä. Graduryhmässä opeteltiin eri tapoja tehostaa ajankäyttöä ja kerrottiin käytännön niksejä, miten päästä yli "tyhjän taulun syndroomasta". Kun ei se luovuus lähde lentoon tyhjää paperia tuijottamalla. Ryhmä antoi vertaistukea ja vähensi stressiä, sai aikaan tavoitteellisempaa opiskelua/kirjoittamista, sekä siellä oppi ikäänkuin projektin hallintaa. Graduhan on eräänlainen projekti. Ryhmästä sai erilaisia työkaluja, joita voi hyödyntää arki- ja työelämässäkin. Viimeisillä kerroilla mietittiinkin jo tulevaa, opintojen jälkeistä aikaa, työnhakua jne. Tällaisen kokonaisuuden voisi minun mielestä ihan hyvin yhdistää tuohon kirjalliseen osuuteen, vaikka yhteistyössä opiskelijakeskuksen/uraohjauksen/opintopsykologin kanssa. [Jos gradun kirjoitus ahdistaa jo alkuunsa, niin suosittelen hakemaan ryhmään mukaan.]

Jos nyt kuitenkin täytyy valita joku "oikea" kurssi maisterin opinnoista (menköön nyt kunniamainintana), niin ensimmäisenä minulla tulee mieleen 744623S Yeast Genetics. Hiiva on aika paljon käytetty malliorganismi, joten minun mielestäni se ansaitsi oman kurssinsa. Muutenkin tykkäsin labroista ja genetiikka nyt yleensäkin on mielenkiintoista. Ehkä labrojen kivouteen liittyi myös joku porkkana, minkä tetradien dissektio-kisan voittaja sai ;)

Kävin myös kandiopiskelijana vaihdossa Wienissä, jossa suoritin maisterivaiheen kursseja ja (nyt kun lukaisin mitä Ninni oli kirjoittanut) täytyy todeta, että mielenkiintoisin kurssi, jota ei ollut Oulussa mahdollista käydä, oli Epigenetics. Se oli kyllä ihan johdantotason kurssi, missä tarkasteltiin juurikin asetylointeja ja metylointeja ja näitä epigenetiikan perusmekanismeja (jos jollakulla heräsi kiinnostus: http://www.whatisepigenetics.com/fundamentals). Mutta, kun niistä ei ollut mitään käsitystä, niin mielenkiintoista asiaahan se oli ja on! Eli komppaan Ninniä, että epigenetiikkaa olisi hyvä saada tutkintoon mukaan edes jossain määrin.

 

Henu

Lempi maisterikurssini, jonka tosin päätin ottaa kandiin, on ehdottomasta Introduction to Immunology, eli Johdatus immunologiaan. Kurssilla opetellaan koko immuunijärjestelmän toiminta: mitä tapahtuu, kun elimistöön pääsee jokin ihan uusi pöpö ja miten elimistö voi tunnistaa viruksen, joka on jo joskus päässyt seikkailemaan omaan kroppaan. Lisäksi käytiin läpi syöpää, autoimmuunisairauksia ja kaikkea mielenkiintoista. Olin jo aikaisemmin ollut kiinnostunut autoimmuunisairauksista ja törmäsin kandintutkielmaa tehdessä siihen, että syövän yhteydessä esiintyy myös tulehdusta. Luennoitsija, Valerio Izzi, opetti ja toki opettaa vieläkin todella hyvin ja monimutkaisiakin asioita oli selkeää seurata, mikä myös lisäsi kiinnostustani aihetta kohtaan. Kurssille täytyi kirjoittaa yksi essee ja tehdä tentti ja essee kirjoitettiin valitsemalla listasta jokin artikkeli. Yleensä en kovinkaan innostu kursseista, jotka opetetaan hyvin luentopainotteisesti, mutta immunologian kurssilla se ei edes haitannut.

Haluan Niinan tavoin antaa myös kunniamaininnan Introduction to Structure-based drug discovery -kurssille, josta olen itse päässyt nauttimaan kaikkine korjauksineen, niin etteivät kurssin käytännön ongelmat päässeet häiritsemään kokemusta. Lyhyesti sanottuna, kurssilla muodostettiin 3-4 hengen ryhmät ja jokaisella ryhmällä oli oma sairaus johon yritettiin löytää uusi lääkemolekyyli käyttämällä apuna erilaisia tietokoneohjelmia. En tiedä tulenko välttämättä koskaan tekemään drug discoverya (eihän sitä koskaan tiedä), mutta kaikkein eniten tältä kurssilta opin projektin hallinnasta, ongelmanratkaisusta ja ryhmätyöskentelystä. Tykkään tosi paljon sellaisista kursseista, joista saa irti muutakin kuin pelkästään luentojen sisällön. Ihan huippua!

Eniten olen maisterivaiheelta kaivannut kurssia, jossa oppisi tutkimuksen suunnittelua tai sitten ehkä jotain biotilastotiedettä. En ole tokikaan vielä tehnyt gradua, jossa sitä tutkimuksen suunnittelua on tarkoitus harjoitella, mutta olen kaivannut jotain sellaista kurssia, missä annettaisiin jokin melko yksinkertainen tutkimusaihe ja vaikkapa lista laitteista, mitä on käytössä ja sitten yritettäisiin saada aikaan jonkinlainen suunnitelma siitä, miten ongelmaa lähdettäisiin tutkimaan ja tehtäisiin vaikka työohje labraa varten. Suunnitelmaa tehtäisiin workshop-tyyliin, ettei kenenkään tarvitsisi miettiä yksin vaan suunnitelma tehtäisiin ryhmissä ja paikalla olisi opettaja, jonka kanssa voisi keskustella. Olisi kiva saada jotain haisua siihen miten paljon tarvitaan taustatutkimusta artikkelien ääressä ja mitä kaikkea pitää huomioida, kun tekee työohjetta. Kaikkein parasta olisi tietysti, jos tutkimuksen pääsisi vielä toteuttamaan labrassa, mutta sellainen ei taida olla mahdollista.

Pikku vinkkinä: Oli tosi hyvä päätös tehdä Ohjelmoinnin alkeet -kurssi (521141P)! Tein sen jo kandivaiheessa. Varoitan etukäteen, että kurssi on aika työläs, mutta sitä pystyy hyvin työstämään etänä. Sain siitä ihan älyttömästi irti ja nyt kun olen maisterivaiheessa käynyt Systems biology -ja Bioinformatics -kurssit on löytynyt selkeitä malleja, miten ohjelmointia voi hyödyntää. Kurssi lähtee tosi perusteista ja apua on tarjolla paljon.

Krista

Jotain tämän ko. kurssin mielenkiintoisuudesta, että kävin sen jo 2. opiskeluvuotenani, vaikka se on
maisterivaiheen kurssi. Kyseessä on 743604S Perinnöllisten sairauksien biokemia, tuttavallisemmin persa <3. Saatoin päästää suustani hyvin korkeita äännähdyksiä, kun huomasin persan olevan listalla ja pamautin kurssille heti kun se oli mahdollista (2.syksynä käytiin silloin molekyylibiologia I-kurssi, joka on vaatimuksena persalle. Nämä kurssit menivät itse asiassa hieman päällekkäin, mutta sain luvan käydä persan vaikka molbista ei ollut vielä suoritusmerkintää :) ). Miksikö sitten innostuin näin paljon persasta? No, koska perinnölliset sairaudet ovat minusta huikean jännittäviä, outoja ja kiinnostavia. Tykkäsin jo yläasteella kaikista perinnöllisyysjutuista (veriryhmät, silmän väri jne) ja sairaudet ovat aina olleet jollakin perverssillä tasolla kiinnostavia (miten joku voi säilyä hengissä vaikka selkeästi jotain on mennyt pahasti vikaan?, vilkaiskaa vaikka kuvia harlequin ichtyosis-sairaudesta). Kurssin opetuksessakaan ei ollut moitteita - luennot olivat mielenkiintoisia ja hyvin rakennettuja, vieraileva luennoitsija (ainoa kurssi jossa tällaista on ollut!) ja ryhmätyö.

Sininen veri on tunnetusti huonoa hyytymään.

Oikeastaan isoin asia, joita jäin meidän maisteriopinnoissa kaipaamaan olivat työelämän lainsäädäntöön, töiden hakemiseen ja henkiseen puoleen liittyvät kurssit. Esimerkiksi nämä laboratoriotyöskentelyn turvallisuuteen ja laatuun liittyvät ISO/CT-standardit olisi ihan hyvä ollut oppia. Onneksi kuitenki muilta tiedekunnilta, laitoksilta ja yksiköiltä löytyy kursseja, joille myös biokemian opiskelijat pääsevät. Itse kävin Tuotantotalouden puolelta kurssin 555347S Tuotekehityksen johtamisen seminaari: Patentti ja tuotesuojaus liiketoiminnassa sekä Yrittäjyys-puolelta 910001S Working life and studies-kurssin. Suosittelen molempia - Jos vaan yhtään jaksaa paneutua aiheeseen, niin näistä saa paljon irti.

Näin jälkiviisaana ja enemmän syöpäjuttuihin paneutuneena pistäisin myös 743657S Tumor Cell Biology-kurssin rakenteen uusiksi ja painottaisin enemmän erilaisten syöpien ainutlaatuisuutta, syövän kasvun ja leviämisen eri vaiheita sekä mikroympäristön vaikutuksia. Vähemmän signaalireittejä ja lisää monipuolisuutta siis.