Tajusin tänään,
että Oulun biokemisteissä on jo kaksi opiskelijapolvea, joita en tunne. Kohta
kukaan ei enää muista Ninniä ja minusta tulee vain random nick Histonin
irkkikannulla. Noooooooooooo! Ajatuksen siivittämänä kokosin gona-Niinan
elämänohjeita tuleville polville.
*turhautunut, semi-luovuttanut huuto ylöpäin*
”Elämän tarkoitus on tuottaa jälkikasvua”
– Ninnin
iskä
Keskustelimme
isäni kanssa jokin aika sitten avioliitosta ja uskonnoista. Hän sanoi
kutakuinkin näin: ”Viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana en ole löytänyt elämälle muuta tarkoitusta kuin tuottaa jälkikasvua” Isäpapalla on tässä vinha perä. Kun maailmaa
katsoo tieteellisesti, KAIKKI meissä pyrkii siihen, että saamme geenimme
siirtymään seuraavalle sukupolvelle. KAIKKI. Natustelkaa sitä, kreationistit. Aiheen
innoittamana:
Toinen
perspektiivi. Kuinka pitkälle osaat luetella isovanhempiesi nimiä? Niinpä. Noin
kahden sukupolven jälkeen olemme vain nimi kirkonkirjoissa. Aikanaan
kirkonkirjat katoavat historian hämärää ja meistä nyt elävistä on jäljellä vain pätkä jälkipolvien DNA:ssa.
”Asioita, jotka on tehty sen hetken parhaan tiedon
mukaan, on turha katua”
Ainoat hetket,
jolloin katuminen auttaa, on kun joku toruu lasta. Ja silloinkin riittää, että
osaa näytellä. Ottakaa opiksi menneestä, älkää velloko siinä.
”Tätä työtä ei kannata tehdä kiitoksien takia”
–
Ninnin ohjaaja
Jos nyt
vakavissani mietin, en usko, että koskaan saan mainetta tai mammonaa työstäni.
Teen mielestäni tärkeää tutkimusta ja toivon, että keräämäni tieto hyödyttää joskus
aivovamman saaneita ihmisiä, mutta ollaanpas nyt realisteja. Jos pyydät kadunmiestä luettelemaan suomalaisia tutkijoita, saat kasaan korkeintaan kaksi
nimeä: Leena Palotie ja Esko Valtaoja. Ottaen huomioon tutkijoiden määrän
Suomessa, tämä on aika vähän. Joten kannattaa tehdä työtä, joka tuottaa
tyydytystä tekijälleen, sen sijaan, että kärvistelisi ikävässä tilanteessa
maineen ja mammona toivossa.
Toisin sanoen,
asioilla on tapana järjestyä. Tämä elämänohje on lähimpänä sydäntäni. En usko
korkeampaan voimaan, vaan todennäköisyyksiin. Tiettynä aikakautena tiettyyn
maahan syntyneenä minulla on tietty todennäköisyys kohdata vastoinkäymisiä
elämässäni. Olen elämässäni jo kohdannut hyvin ikäviä asioita, kuten
perheenjäsenen menettämisen, joten on epätodennäköistä, että enää kohtaisin
vastaavia, itsestäni riippumattomia suuria tragedioita.
*kaataa itselleen lisää viiniä ja ottaa esiin huomisen Journal Clubin artikkelin*
Histonin fuksijaisten lähestyessä on hyvä muistella itse kunkin parasta fuksivuoden muistoa!
"Ajoittaista histonien välttelyä"
Silloin kun minä olin fuksi, biokemistit elivät post-Koppi aikaa väliaikaisessa kiltahuoneessa. Muistan kun Krista vei meidän tutustumaan kilttikseen, joka oli aika pieni ja suoraansanottuna aika valju. Kaikkia ujostutti ja tunnelma oli vaisu, kunnes joku vanhempi opiskelija alkoi pyörittää meille videoita Youtubesta: ensin "Flairs - Truckers Delight" ja sitten The Human Centipeden traileri. Tunsin heti syvää yhteenkuuluvuutta ympärillä oleviin histoneihin.
Oli kuitenkin fuksina hirveän epäsosiaalinen ihminen. Sattumalta lyöttäydyin ensimmäisenä päivänä yhteen kahden muun sosiaalisesti rajoittuneen ihmisen kanssa. Emme tahallisesti jättäytyneet mistään pois, mutta kun fuksisuunnistuksen aika tuli, tajusimme, että kaikki muut fuksit olivat muodostaneet ryhmiä keskenään (missä välissä???). Harmitti pirusti, koska tuntui, että jäimme jostain paitsi. Toisaalta ei meillä niin hirveää hinkua ollut suunnistamaan, että olisimme tuputtaneet itseämme jonkin joukon jatkoksi. Päätimme kuitenkin tehdä jotain kivaa yhdessä ja lähdimme kolmestaan Eedeniin uimaan. Koska oli keskiviikko, koko kylpylä oli meidän käytössä. Loppuillasta ei enää harmittanut niin paljoa. Ulkona nimittäin satoi kaatamalla ja oli pirun kylmä. Myöhemmin olen pariinkin otteeseen pohtinut, jäinkö jostain paitsi. Päädyn kuitenkin aina samaan lopputulemaan: tärkeintä fuksivuodessa on, ettei jää yksin kotia homehtumaan. Sitäpaitsi kerkesin tutustua muihin histoneihin myöhemmässäkin vaiheessa.
-Ninni
"Such sauna, much wow"
Tätä tekstiä kirjoittaessa ensimmäinen ajatus oli, että "voi jessus, ku siitä on kauan!". Koko ensimmäinen vuosi alkaa tässä vaiheessa jo olla aika tiheää muistopuuroa. Muistan oikeastaan enää välkähdyksiä sieltä täältä: väittelyä friends-with-benefitseistä tylsän kemian luennon aikana, Liikennevalobileet yhdessä kemistien ja biologien kanssa (miksei näitä enää ole ?!?!), Lloydin jakamat suklaat Biomolecules-kurssilla (sain ainakin yhden!), alkuperäinen The Koppi (edesmennyt kiltahuone), tahaton tilannekomiikka ja hurtti huumori kiltalaisten keskuudessa. Kaikkea pientä, mutta yhteen koottuna niistä muodostuu sydämmenpohjaa lämmittävä muisto. *huokaus*.
Saunasta juostiin myös poseeraamaan yhteiskuvaan.
Mikä sitten oli se paras muisto? Sanoisin että yhteishenki, varsinkin saunassa. En ollut aiemmin hirveästi käynyt sekasaunoissa, mutta fuksivuonna menin heti tilaisuuden tullen. Vähän joo jännitti ("Oonko mää tarpeeksi nätti saunomaan? Lääppiiköhän joku heti?), mutta muistan yllättyneeni positiivisesti. Saunassa pystyi juttelemaan ihan normaalisti ja laulettiinkin siellä! Wow. Jäi jotenkin hirveen hyvä mieli. Yleisestä hyvästä hengestä ehkä kertoo se, että vaikka kuljin koko vuoden lähes kaikissa bileissä selvin päin (asuin Ykissä, jonne viimeinen bussi lähti kahdeksalta eli jos aikoi olla myöhempään niin piti olla itse oma kuskinsa) niin kävin aina mielelläni - ei ollut todellakaan pakko juoda alkoholia että olisi voinut olla hauskaa. Ja olin silti aina tervetullut bileisiin (liekkö se vaikuttanut, että mielelläni myös kuskasin tyyppejä kotiin bileistä, jos oma suuntavaisto tai jalat meinasivat pettää). Kopin tiiviistä yhteiselosta voisikin sitten kirjoittaa ihan oman postauksensa, on se vaan niin legendaarinen paikka.
-Krista
"Tiivistä yhteishenkeä ja labrahajoilua"
Voi fuksivuosi <3 Ennen yliopistoon tuloa olin kaikentietävä wannabehipsteri lukiolainen ja hiljaa mielessäni vähän paheksuin haalarikulttuuria ja biletystä. Päätin, että keskityn vain ja ainoastaan opiskeluun ja käyn alkusyksystä piipahtamassa parissa tapahtumassa, että opin tuntemaan vuosikurssilaiset ja saan pari kaveria. Kävin alkusyksyn bileissä piipahtamassa pienryhmäohjaajan painostuksesta ja osallistuin fuksisuunnistukseen (mikä oli ihan hauskaa), mutta olin silti vähän nihkeästi mukana. Fuksiporukka liimautui kuitenkin tosi tiiviisti yhteen ekojen viikkojen aikana ja Fuksiaisissa olin jo ihan innolla mukana. Entisenä oppilaskunnan hallituslaisena lähdin innolla mukaan Histonin hallituksen ja sille tielle olen jäännyt.
Kaikkein parasta fuksivuodessa oli se yhteishenki. Kaikki fuksit istuivat aina samassa porukassa Biomolecules for Biochemists luennoilla ja hihiteltiin yhdessä kemian laskareissa. Aina oli lounasseuraa ja, kun meni kiltikselle siellä oli joku kittaamassa kahvia. Labroissa olin aina ihan hukassa, mutta niin olivat kaikki muutkit ja radiossa soi kokoajan Hei Scully. Tämä syksy alkoi niin, että olin ihan iloinen etten ole enää fuksi, mutta nyt nostalgiaryöppy pääsi taas yllättämään. On se ihan kivaa olla maisteriopiskelija, mutta silloin fuksina kaikki oli vielä niin jännää ja uutta :'3 Oltiin vielä niin tyhmiä, ettei edes tajuttu lähteä vappuaattona mihinkään...
-Henu
"Mikä fuksivuosi?"
Elikkäs, olin suhteellisen epäsosiaalinen fuksivuonna. Varmaan kaikki minut nyt tuntevat eivät usko tätä, mutta olin aikamoinen kotihiiri! Irkkasin tottakai, mutta suurimman örveltämisen jätin muille. Siksipä ehkä mieleen tulevat vain kaksi tapahtumaa; OLuTin fuksisuunnistus pienryhmäläisten kanssa ja Histonin haalaribileet. Niissä sitä parhaiten tutustui omaan vuosikurssiin. Sen lisäksi tuolta vuodelta mieleen on jäänyt klo 8 orgaanisen kemian luennot, joissa ainoat biokemistit edustamassa olivat allekirjoittanut ja Krista. Heh. Ainiin ja vielä se, että biokemian ensimmäisien labrojen aikaan (3 vko putkeen) taisin sanoa äidilleni, että minustahan ei labrahiirtä tule! (No arvatkaa onko siellä labrassa tullut oltua ja tykätty tutkimuksen tekemisestä sen jälkeen? Kyllä :D)
OLuTin fuksisuunnistus vuonna nakki
Eräs ei-opintoihin-liittyvä muisto tuolta vuodelta on, kun kävin ensimmäistä kertaa mielenosoituksessa Helsingissä. Tuolloin keskusteltiin vielä yliopistojen filiaaleista ja opettajankoulutuksen lakkauttamisesta. Aikamoinen reissu sekin ja silloin alkoi enemmänkin kiinnostaa alue-/koulutuspolitiikka. Myöhempina vuosina tuli sitten itsellä oltuakin hieman aktiivisempi ainejärjestöissä ja edustajistohommissa.
Heippa, tässä nyt ensimmäinen vakkaritekstini, olkaa hyvät! Vihdoin ja viimein kävin ensimmäistä kertaa ikinä luovuttamassa verta! Kokemus oli yllättävän mielyttävä (lue: pelkäsin ihan turhaan; kaikki oli kivoja ja ei tullut pahaa oloa). Linkkejä Veripalveluun tekstin lopussa. Tällä viikolla pitäisi tulla Veripalvelusta puhelinsoitto, jolla kartoitetaan ensimmäisen kerran luovuttajan fiiliksiä ja saan tietää veriryhmäni, jonka mukaan sitten vertani voidaan käyttää potilaiden hoitamiseen, joilla on sama veriryhmä. Mutta mikä ihmeen veriryhmä? Miten se määritetään (ABO-jaottelun mukaan)? Skippaan tässä perustiedon, mitä veri on, sillä sen luulisi jokaisen tietävän (ja jos ei tiedä niin ks. wikipedia). Veriryhmiä ovat O, A, B ja AB. Sen lisäksi veriryhmät jaetaan vielä reesustekijöiden mukaan joko positiiviseksi tai negatiiviseksi. Veriryhmä, kuten kaikki muutkin biologiset tekijät, on periytyvä ja sen määrää tietty geeni. Tällä geenillä on kolme alleelia, joista kaksi on dominoivaa ja yksi resessiivinen. Merkitään (esim. yläasteen biologian tunnilla) i:llä, eli IA, IB ja iO, ison I:n merkitessä vallitsevaa ja pienen iin merkitessä väistyvää alleelia. Alla oleva taulukkoni havainnollistaa mitä veriryhmiä voi periytyä, kun tiedetään vanhempien veriryhmät. Iso kirjain edessä on veriryhmä ja suluissa mahdollinen genotyyppi eli alleeliyhdistelmä. Otetaan vaikka esimerkki, jossa isä on AB (IAIB) ja äiti on O (ii), niin mahdolliset jälkeläiset ovat joko A (IAi) tai B (IBi) veriryhmää, yhden alleelin tullessa kummaltakin vanhemmista. [1,2] Helppolukuisempi (popularisoitu) taulukko löytyy Veripalvelun sivuilta, täältä. Noh, kun tiedetään, että on olemassa nämä neljä veriryhmää, niin miten ne käytännössä sitten eroavat toisistaan? Ihmisen punasolujen pinnalla on H-antigeeniksi kutsuttu sokerimolekyyli, johon eri veriryhmätekijät pystyvät kiinnittymään. Aiemmin mainittu geeni, joka määrää veriryhmän, toimii niin, että se ohjaa entsyymin tuottamista, joka auttaa eri veriryhmätekijöitä kiinnittymään tähän H-antigeeniin. A veriryhmän ihmisillä A-veriryhmätekijä on kiinnittyneenä, B veriryhmällä B-tekijä ja AB:llä molemmat veriryhmätekijät. Jäljelle jää siis O veriryhmä, jolta puuttuu molemmat. Verenluovutuksessa on tärkeää saada oman veriryhmän verta, sillä veressä esiintyy vasta-aineita toisia veriryhmätekijöitä vastaan, jotka reagoivat punasolujen kanssa aiheuttaen yhteenliimautumisen. Nämä veren toisten veriryhmien vasta-aineet menevät hieman päittäin, eli A:lla on B:n veriryhmätekijän vasta-aineita ja toisinpäin, sekä O:lla on molempien vasta-aineita, eikä AB:llä kummankaan. [1,2] Ja sitten vielä se reesutekijä! Mikä se on? Reesuspositiivisilla henkilöillä esiintyy punasolujensa pinnalla proteiinia (D-antigeenia), jota reesusnegatiivisilla henkilöillä ei ole. Tällä on merkitystä verenluovutuksessa, sillä reesusnegatiivisille henkilöille kelpaa vain reesusnegatiivinen veri (oman ABO-veriryhmän mukaisesti). Reesustekijä periytyy erillään ABO-alleeleista, ja reesustekijälle on olemassa omat kaksi alleeliaan; Rh+ ja Rh-, joita merkitsen alla olevassa periytymiskaaviossani r:llä sen mukaan onko alleeli dominoiva (R) vai resessiivinen (r). [2,3] Reesustekijällä on väliä, viimeistään lisääntyessä. Raskaana olevilta naisilta ja tulevilta vauvoilta kartoitetaan veriryhmä ja reesustekijä, jotta kartoitettaisiin sikiön riski sairastua punasolujen hajoamista aiheuttavaan tautiin. Riski on olemassa, jos
äiti on reesusnegatiivinen ja sikiö on reesuspositiivinen. Tällöin äidille voi syntyä "reesussensitiivisyys" ts. anti-D-immunisaatio. Tämä tapahtuu silloin, kun sikiön punasoluja on siirtynyt istukan kautta äidin verenkiertoon ja reesusnegatiivisella äidillä alkaa muodostua vasta-ainetta sikiön reesuspositiivisia punasoluja kohtaan. Kun vasta-aineet siirtyvät sikiön verenkiertoon, tarttuvat ne sikiön punasoluihin ja edesauttavat niiden hajoamista, aiheuttaen hemolyyttistä anemiaa. Yleensä ensimmäisen raskauden aikana ei ilmene ongelmia, sillä äiti ei ole ehtinyt kunnolla immunisoitua, mutta seuraavien raskauksien aikana voi ilmetä ongelmia. Tämä kuitenkin voidaan ehkäistä, jos äiti ei ole jo immunoitunut, pistämällä äitiin reesusimmunoglobuliinia, joka kohdentuu reesuspositiivisiin punasoluihin ehkäisten äidin vasta-aineiden syntyä. Jos äidille ei ole vielä kerennyt muodostua vasta-aineita, niin tämä saattaa ehkäistä tulevan vauvan hemolyyttisen anemian. [4,5] Olipas hankalasti selitetty, mutta katsokaa lähteistä/googlailkaa lisää, jos kiinnostaa. Täytyy vielä loppuun mainita uudestaan, että verenluovutuksesta tuli tosiaan hyvä mieli, joten suosittelen kyllä, jos olet perusterve, niin käymään luovuttamassa!
Ensiluovuttajan "palkinto" - kassi, heijastin, pinssi ja rautatabletti-kuuri
Veripalvelu: http://www.veripalvelu.fi/ Suomen Punainen Risti: https://www.punainenristi.fi/ Ja alla muutama Veripalvelun video:
Sori, että tämä tulee päivän myöhässä... Kesä ja ensimmäinen harjoittelu on nyt takana. Vaikka olikin
tosi haikeaa jättää työkaverit Tukholmaan, oli ihanaa palata Ouluun
poikaystävän luokse ja nähdä taas kaikki kaverit. Oulussa on mukavan viileää ja on tämä muutenkin niin ihana kaupunki <3
Vaikka välillä tuntui tosi raskaalta olla vieraassa
kaupungissa ja työskennellä ekaa kertaa oman alan työpaikassa olen tosi
tyytyväinen, että lähdin. Sain toki roimasti lisää itsevarmuutta ja sen
sellaista, mutta niiden lisäksi tuntuu, että nyt on paljon selkeämpi kuva siitä
millaista tutkijan työ käytännössä on ja miten se sopii minulle ja missä on
vielä kehitettävää. En tokikaan päässyt itse kokemaan mitään rahoituksen
hakemisen tuottamaa stressiä tai mitään sellaista, mutta toki tällaisista
asioista keskusteltiin lounaalla ja kahvipöydissä ja oli tosi hyvä jutella eri
ihmisten kanssa myös tutkijan työn varjopuolista.
Harjoittelun aikana kiinnostus tutkimustyötä kohtaan kasvoi
valtavasti ja tuli entistä enemmän sellainen olo, että tämä on kyllä sitä mitä
haluan tehdä ”isona”. Varsinkin jos on mahdollisuus tutkia jotain sellaista,
mistä on tosissaan kiinnostunut. Ennen harjoittelua stressasin paljon sitä, että jos minulta
odotetaan jotain, mitä en osaa tai jos en osaa mitään. Vanhemmat kaverit toki sanoivat, että on ihan turhaa hermoilla sellaisesta ja tottahan se olikin. Kukaan ei osaa kaikkia menetelmiä ja minulle selitettiin joka kerta hyvin, mitä pitää tehdä eikä kukaan katsonut ärsyyntyneellä ilmeellä, vaikka kyselin "tyhmiä" (=kysyin kun en ymmärtänyt esim. jotain sanaa tai jonkin asian tarkoitusta, vaikka se oli joskus muille itsestään selvä) ja varmistin, että olin ymmärtänyt oikein. Nyt harjoittelun jälkeen on sellainen olo, että osaan paljon enemmän kuin, mitä kuvittelin ja, että pärjään kyllä varmasti tutkijana ihan omana itsenäni.
Vaikka Tukholma olikin aivan ihana kaupunki (voisin jopa kuvitella asuvani siellä uudestaan), se sai myös arvostamaan monia asioita, mitkä meillä on täällä Oulussa tosi hyvin. Esimerkiksi PSOAS on ihan mahtava! Mukavia asuntoja edulliseen hintaan, joissa palvelut pelaa (vikailmoitus, pyykkitupa, netti jne.) ja lisäksi asunnon saa kohtuullisen helposti. Opiskelijakulttuuri on täällä tosi mahtavaa.
