Elämänvalintoja -Krista

Sarja jatkuu.

Lukiosta yliopistoon.

Allekirjoittaneelle Oulu oli helppo valinta yliopisto-opinnoille. Syy oli sama kuin niin monella muullakin - läheisyys. Lapsuudenkoti on aivan kulmilla (~30 km) ja lukiokin tuli käytyä Oulussa joten siirtyminen korkeakouluopintoihin oli helppoa ja mutkatonta. "Opinahjo" vaihtoi paikkaa noin 5,5 km verran, eli ei nimeksikään.

Miksikö sitten jäin näin lähelle kun olisi voinut lähteä muuallekkin opiskelemaan? Syitä on muutama, mutta tärkeimpänä varmaan se, etten ole koskaan kokenut voimakasta tarvetta lähteä kauas kotoa. Voin kyllä vierailla muissa kaupungeissa ja ulkomailla, mutta muuttaminen täysin uuteen ympäristöön kauas tukiverkostosta tuntuu pelottavalta ajatukselta. Vieläkin. Lisäksi perhepiirissä oli tuolloin vastikään tapahtunut vähän vakavampi sairastapaus, joten en halunnut lähteä kovin kauas, että voisin olla tukena tarvittaessa (ja saada tukea tarvittaessa).

Biokemian valinta oli hieman onnenkauppaa. Olin kiinnostunut sekä kemiasta ja biologiasta lukiossa (kuten moni muukin biokemiaa lukemaan päätynyt) ja yllättäen hain myös lääkikseen kun ajattelin että lääkäriopinnot vastaavat eniten mielenkiinnon kohteitani. Lääkärihän minusta piti tulla jo pienenä, muistelisin olleeni 2. luokalla kun asiaa kysyttiin ja tomerana tyttönä ilmoitin, että jep jep, lääkäri tulossa! Eihän se lopulta sitten ihan niin mennyt... Oulun ammattikorkeakoulun puolella oli myös yksi mielenkiintoinen koulutusala - bioanalyytikon koulutus. Loppujen lopuksi hainkin sitte Oulun yliopiston puolelta lääkikseen, biologiaan ja biokemiaan sekä AMK:n puolelta bioanalyytikon koulutukseen. Kävin pääsykokeissa sekä haastattelussa ja sain hyväksymiskirjeet kaikkialle paitsi lääkikseen. 

Hyväksymiskirjeiden mukana oli kaikenlaista materiaalia, joita lueskelin ja pohdin tulevaisuuttani. Karsin bioanalyytikon koulutuksen pois listalta ensiksi, koska ajattelin, että rahkeeni kyllä riittävät yliopisto-opintoihin. Jäljelle jäi siis biokemia ja biologia. Loppujen lopuksi tein valintani hyvin pitkälti kiltalehtisten perusteella. Molemmissa kuvattiin kyseisen alan opintoja ja biokemia vaikutti paremmalta ja mielekkäämmältä vaihtoehdolta (opettajakoulutus ei silloin kiinnostanut ja oppisin silti mielenkiintoisia asioita ilman turhaa latinankielisten nimien pänttäämistä). Biokemiaan siis.

Ensimmäisen vuoden aikana kävi selväksi, että tämä ala oli oikeasti minun juttuni. Lisäksi muut kanssaopiskelijat olivat sen verran "mielenkiintoista" (lue = oudon huumorintajun omaavaa) ja aktiivista porukkaa, että päätös jäädä helpottui entisestään.. Jälkeenpäin ei ole kaduttanut, kun on tajunnut, että tätähän minä oikeastaan koko ajan halusinkin - tiedettä. Lääkärinäkin olisin luultavasti erikoistunut patologiaan tai muuhun vastaavaan. Heittämään hurttia ja täysin sopimatonta huumoria kuolleista "potilaista".

-Krista

PS. Tiedättekö sen tunteen kun luet blogia ja yhtäkkiä tunnet voimakasta samankaltaisuutta blogin kirjoittajan kanssa? Minulle on. Viimeksi kuin luin tämän blogipostauksen, koin kyseenomaisen tunteen. Toinenkin biokemisti, joka tilkkuilee, wuhuu! Mitä nyt ikäeroa on se 40+ vuotta mutta silti :D